sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Ystävänpäivätervehdys






                                 Metsä on ystäväni. 

Aamuinen virkistävä kävely lumisten puiden alla nosti mieleeni lapsuuden hauskoja muistoja pitkistä hiihtoretkistä umpihangessa kohti määränpäätä, joka sijaitsi jossakin tiettömien taipaleiden takana Saukoniemenkulmilla. 

Nykyajan lapsia tuskin päästettäisiin sivakoimaan perämetsien keskelle keskenään. Isoa mäkeä laskettiin kunnes alkoi ilta hämärtymään ja oli pakko lähteä kotia kohti. Varusteina oli verkkarit, kotokutoiset pitkät villaiset hiihtosukat ja villapusero. Hankikantosilla vauhti oli hurja. Ihme, ettei pahempia haavereita sattunut. 

Kommelukset sattuivat yleensä lähimetsissä. Onnistuin katkaisemaan upouudet vaaleansiniset Karhuni peltoaukealla, jossa en huomannut ylittäväni ojaa höpöttäessäni vilkkaita ajatuksenjuoksujani innokkaalle hiihtokaverilleni, Ritva-äidille. Hiihtokisat oli tulossa ja uusia en siihen hätään saanut. Milläköhän kiisin voittoon? Sitä en muista. Olin miltei yhtä taitava katkomaan suksiani kuin isäni lapsuudessaan. Minä jätin kuitenkin laskematta navetan katolta suksilla. Salpietarisäkillä se sujui riittävän lennokkaasti.

Yksi hiihtoloma meni piloille kaaduttuani takaraivolleni tuttuakin tutummassa Kotiniemen mäessä, jossa oli vähän myös pojille näytettävä taitojaan. Aivotärähdystä podin mamman ja papan sohvalla heidän katsellessaan talon ainoasta töllöttimestä joitain kisoja. Ilmankos kisa-allergiani on parantumaton. Huuto ja melske aiheuttaa päänsärkyä edelleen.

Hiljaksiin leijailevat hiutaleet saivat nostalgian väristyksiä aikaan. Jos tämä tekstini tavoittaa jonkun lapsuudenaikaisen ystäväni, jotka olivat pääasiassa naapurin poikia, niin olisi hupaisaa kuulla, mitä teille kuuluu. Mikä kumma sen mäen nimi oli? 

Mistähän nämä nyt putkahtivat mieleeni pyörimään? Olisikohan tuo oikutteleva iskiashermo saanut muistelemaan menneitä sattumuksia, joiden merkit tuntuvat kehossani. 

Meillä on tapana usein sunnuntain pitkällä aamiaisella syödä joku herkku  ja niin teinkin eilen yllätykseksi oman variaationi mokkapaloista. Estetiikaltaan sydänleivos ei ole kaikkein kauneimmasta päästä, mutta espressolla maustettu kuorrute, nams!

Talviajatuksin ystävänpäivän iltaan, Tuija



12 kommenttia:

  1. Kiitos ja ystävänpäiväiloa sinnekkin!
    Muistelusi kirvoitti omatkin vastaavat muistelot mieleen. :)
    Ja sen, kuinka innokkaasti vielä 70-luvulla hiihdettiin niin kavereiden kanssa kotimetsissä Espoossa, kuin mummolassa Päijät-Hämeessä.Kyllä kansanlatuja sivakoitiin ahkerasti. :)Nykynuoret taitavat lasketella ihan muissa, kun metsämäissä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kommenttisi toi hymyn huulilleni. Hauskaa, että se viritti sinussakin muistoja. Hymyjä helmikuulle! Yuija

      Poista
  2. Tekevälle sattuu ja tapahtuu ja onneksi ei ole käynyt pahemmin, vaikka talviurheilukisoja jouduitkin katselemaan töllöstä.

    Sydämellistä ystävänpäivää <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Onneksi tekeminen on hauskaa, vaikka sivutuotteena sitten sattuu ja tapahtuu niin kuin näköjään sinullekin. :) Helmikuun hymyhetkiä! Tuija

      Poista
  3. Ihana postaus Tuija!<3 Tällaisia muisteloita on minusta NIIN kiva lukea!
    Minä muistelen kaiholla sitä, kun lapsena seurattiin esim. hiihtoa ja jääkiekkoa televisiosta ja sitten ulkoleikeissä elettiin niitä uudelleen.:)Nykyään harvoin pääsee enää samanlaiseen tunnelmaan kisoja katsellessa!
    Hyvää ystävänpäivää Tuija!<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ihana sinua Taina! Tämä on uskomatonta, että tällaiset ex tempore syntyneet postaukset saavat aikaan kommenttien vyöryn. Minun tapauksessani nämä neljä ovat jo sellaiseksi luettavissa. :) Entisaikaan elämä oli jotenkin läsnäolevampaa ja aidompaa. Ihmiset eivät olleet turtuneet informaatioon. Kiihtyvä maailma on aikamoinen. Iloista helmikuuta! Tuija

      Poista
  4. Vastaukset
    1. Juu, sellaista mantelimaidon makeaa. Mansikkainen iltapala olisi nyt oikein oivallinen! Iloja helmikuulle! Tuija

      Poista
  5. Vastaukset
    1. Mainiota maanantaita Marita! Talviterveisin Tuija

      Poista
  6. Poikki ne oli meikäläisenkin puusukset :). Eivät tosin olleet minkäänmerkkiset, vaan ihan kotikutoiset alunperinkin. Ja jos suksi kerran oli poikki, se piti peltipaikalla paikata :). Jarrutti aika tehokkaasti, eikä auttanut vaikka siihen peltiinkin hankasi samaa kynttilää pohjaan kuin suksiinkin.

    Välillä ihmettelen, miten sitä ei koskaan edes kädet tai jalat olleet poikki, vaikka isoveljen yllyttämänä (tai paremminkin varmaan pakottamana..) piti niitä kotikutoisia hyppyrimäkiä muovisilla minisuksilla päästellä menemään :D. Hui.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Isoveljen pakottamana opin uimaan. Minä puolestani 'kannustin' serkkupoikia hyppyrimäkeen. Itkusilmin taisimme lopulta kaikki palata kotiin. Samaa ihmettelen, että raajoja ei mennyt poikki kaikessa kisailussa. Korkeushyppypehmusteenakin oli samaiset salpietarisäkit täytettyinä oljilla. Ei taitaisi mennä nykyajan direktiiveistä läpi. 😃

      Poista