tiistai 14. marraskuuta 2017

Villa Iiriksen juhlapäivä



Hertsimaleijaa ... mikä ihanuus!





Tuosta tienhaarasta, kun käänsimme kartano-Volvomme nokan niin se oli menoa se! Silmiemme eteen avautui lokakuinen pihapiiri, joka vei sydämemme kertaheitolla. Olimme tulleet kotiin.

Vuosi sitten kirjoitin Iiriksen päivän tunnelmista vähän toisenlaisesta näkökulmasta. Itse oli tuon unohtanut ja ilahduin kovasti, kun näytölle aukesi ihanainen Iiris. 

Pitkä taival on kuljettu ensivisiitistä tähän hetkeen. Koti meidän on kokenut monenmoista matkan varrella sekä suurenmoisia ilon että pohjattoman surun hetkiä ja kaikkea siltä väliltä. Mottonamme on alusta asti ollut: Kokonaisuus ratkaisee!, mikä on armollinen asenne valitsemaamme elämäntapaa kohtaan. Elämässä et ole valmis koskaan eikä tarvitsekaan olla. Tärkeää on säilyttää uteliaisuus, innostus ja elämänilo rakkaudesta puhumattakaan. Luovalla otteella arki on antoisaa, sillä koskaan ei tiedä, mitä yllättävää tuleekaan vastaan, jos uskaltautuu heittäytymään. 






Elämänkokemukset miltei satavuotiaan kiinteistön haltijoina ovat opettaneet tunnistamaan itsessä vahvuuksia, joiden olemassaolo saattoi olla vasta itämässä kaupunkielämämme aikana. Luovuus on ollut tarpeen lukemattomissa kiperissä tilanteissa.

Yksi innovatiivinen konsti oli herneen poisto pikkuruisesta sieraimesta pölynimuri-mehupilli -virityksellä, koska lääkäriin ei enää olisi ehtinyt kylille. Muisto saa vieläkin hymyn huulille, vaikka sillä hetkellä ei juurikaan naurattanut.

Huumorintajusta oli hyötyä, kun istuin vastamaalatulle huussin penkille varoituksen unohtaneena. Lopulta hihityksestä selvittyäni onnistuin pesemään shortsini putipuhtaiksi sappisaippualla. Tuosta parin päivän päästä vietimme ensimmäisiä rippijuhlia. Kirkon penkissä istuessani huomasin kantapäideni olevan sinisessä maalissa. Unikkomekkoni helma ulottui onneksi maahan asti ja tuskinpa kukaan kiinnitti huomiota kreikkasävytteisiin jalkoihini.

Lukuisille sähkökatkoille toivomme loppua, kun valokuitu kytketään pikapuoliin yhdessä sähkön maakaapeloinnin kera tai mitä nuo termit nyt ovatkaan. Tärkeintä on, että bloggaaminen sujuu ongelmitta. 

Tällaista tajunnanvirtaa puski ulos tällä erää. Ällistyttävää, että nyt on jo viides syksy, kun kirjoitan blogia. Linkin takaa löydät tekstin: Miten kaikki alkoi?

Olisipa hauska lukea kommenteista, kuinka moni teistä seuraajista on ollut matkassa mukana alkumetreiltä asti.


Villa Iiris on kuin morsian. Vanha sellainen, mutta ei todellakaan ikäloppu. Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain sinistä, jotain lainattua... 

Tuollaisista monenkirjavista, aineksista on koottu myös Koti meidän -blogi, jossa vaalitaan elämän pieniä iloja ja harmoniaa. Nyt tämä on koti kahdelle ja "kotikoti" kolmelle, joiden iloinen yhdessäolo herätti yläkerran tyhjenneen kammarin eloon.


Iiriksen päivän illan iloa! Hymyhuulin, Tuija




Villa Iiris Photography


10 kommenttia:

  1. Kyllä kun tuota teidän maisemaanne tuossa tienhaarassa katselee, miettii, että aika moni olisi kurvannut siitä sisälle ja ihastunut. Vaan aika monesta meistä ei olisi tuollaisen talon ja pihapiirin asujiksi;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kivasta kommentistasi! Elämäntapa on koulinut ja kasvattanut ihmisenä, mikä on sopinut meille. Onneksi jaamme yhteisen halun pitää huolta rakkaasta kodistamme. Terveisin Tuija

      Poista
  2. On helppo uskoa että Villa Iiris on kuin morsian. Niin kaunis on tuo pihapiiri ja ihana kun olette vaalineet niin hyvin ihanaa upeaa Villa Iiristä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Anneli! Vanhan talon vaaliminen on elämänmittainen pesti, jossa mitataan tahtoa ja halua kulkea yhteistä polkua. Mieluummin elämme tätä hetkeä kuin listaamme tekemättömiä töitä, joista saisi loputtoman listan. Sytytän kynttilän ja nautin puuhellan ritinästä. Marrasterveisin Tuija

      Poista
  3. Villa Iiris on varmasti todella koti! <3 En yhtään ihmettele, että tiesitte tulleenne kotiin, kun ensi kertaa mutkasta käännyitte.
    Jatkuvasti muuttavilla ihmisillä ei tule ikinä sellaisia tunnelmia ja tunnesiteitä, kuin sellaisilla jotka ovat löytäneet kodin.
    Minä haaveilen, että meidänkin koti tulee aina olemaan kotikoti lapsillemme. Olemme nyt hieman tienhaarassa, esikoinen on armeijassa ja käy vaan kääntymässä. Onneksi lukiolainen on vielä säännöllisesti ilonamme.
    Haluan, että vaikka nuo meidän yläkerran asukit muuttavat, kotimme säilyy tulevaisuudessa mummolana ja meidän kahden kotina. Toki olisi varmasti helpompaa asua muualla ja pienemmässä pihapiirissä ja talossa, mutta kuka sitä helppoutta haluaa?!
    Onnellisia hetkiä Villa Iirikseen! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Riina! Keskimmäisemme joskus sanoikin, että tästä tulee aikanaan ihana mummola heidän lapsilleen.Uskon kodin merkityksen juurtuneen lastemme sydämiin kaikkien näiden vuosien aikana. Tärkeää on itsenäistyä ja nousta omille siivilleen, mutta yhtä voimauttavaa on tietää, että aina on tervetullut kotikotiin. Teidän Vaahteramäkenne on uljas paikka! Iloa marraskuiseen iltaan! Tuija

      Poista
  4. Voi, tiedän niin tuon tunteen kun tietää kotiin tulleensa <3 Ihana on teidän paikka ja miljöö ja KOTI <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunne, joka muutti elämänkulun. Sydämensä ääntä kannattaa kuunnella! Terveisin Tuija

      Poista
  5. Luin hymyhuulin tarinaanne ja kävin katsomassa myös viime vuoden postauksen - upea talonne pitää sisällään hyväntuulisen ja onnellisen perheen. Ihana postaus joka sai myös lukijan hyvälle mielelle! Mukavia marraskuisia tunnelmia sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Maarit kommentistasi! Olen iloinen, että olemme osanneet rakentaa perheellemme tärkeän tukikohdan, jossa on ilo kokoontua yhteisten tärkeiden hetkien äärelle. Lisäksi on rohkaisevaa lukea, että tekstini tuottaa lukijalleenkin hyvää mieltä. Halauksin, Tuija

      Poista