Pienen pienenä tyttösenä elin kauan siinä luulossa, että kiirastorstain nimitys juontui äidin kiireisestä hääräilystä. Nyt tuota aikaa muistellessa tuntuu uskomattomalta äidin ahkeruus. Hän teki itse omin käsin alusta loppuun mämmin vaarin tekemiin tuohituokkosiin. Makuelämys oli vertaansa vailla, kun kyytipoikana oli kermaa.
Pääsiäisen juhlaan kuului kananmunien maalaus ja rosolli. Munien puhaltaminen tyhjäksi oli hellävaraista puuhaa. Nykyaikana teolliset tuotteet ovat ajaneet vanhan tavan ohi. Taiteilimme tulitikun lankoineen kuoren sisään ripustusta varten. Värikkäät pääsiäismunat toivat iloa kotiin pajunoksilla.
Huomenna elvytän puhallusperinteen ja järjestän maalaussession tytärten kanssa. Samalla voin taltuttaa banaanilettuhimoni raikkailla marjoilla kuorrutettuna.
Pitkäperjantaina ei tuollaisia iloja olisi saanut puuhailla isovanhempieni paheksumatta. Noinkohan se oli, mutta sellainen muistikuva minulle on jäänyt, ettei sopinut leikkiä, nauraa tai kyläillä 70 -luvun maalaiskylässä. Äitinikin huokaisi kerran kaupunkikodissamme kyläillessään, ettei ollut koskaan ennen kukkiin multia vaihtanut tuona perinteikkäänä päivänä. Mutta mukavaa meillä oli kädet ja kynnenaluset multaisina.
Helmililjat pääsivät tänä vuonna kakkuvuokaan ja kulahtaneeseen teekuppiin tuomaan kaloritonta iloa. Perunanarsissien tuoksu on huumaava vanhassa Arabian kulhossa. Sellaisista aineksista rakentuu meidän pääsiäisemme. Yksinkertaisen rentouttavaa yhdessäoloa. Ulkoilua, saunomista, lautapelejä ja raukeita hetkiä kirjan kera. Auringon soisin pilkottavan edes jossakin vaiheessa. Eilispäiväinen lumipyry palautti valkean maiseman tähän pihapiiriin, jota Turusta tullut ällisteli.
Kevät kurkistelee edelleen tuolla nurkan takana ja antaa odotuttaa itseään. No, paljastanpa, että teillä lukijoillakin on monenlaista mukavaa odotettavaa täältä suunnalta. Siitä sitten pala kerrallaan tuonnempana.
Valoa ja iloa pääsiäisen aikaan! Tuija