Kotivierailu

Perintökello mittaa uutta aikaa.

Eilinen sunnuntaipäivän seikkailu oli seurata navigaattorin ohjeita ja löytää perille uuteen, tuntemattomaan osoitteeseen ruusunpunaisen tulppaanipuketin ja tuikitarpeellisen tietokonepöydän kera. 

Vuosi sitten seurasimme jännityksellä Seikkailu kutsukoon -blogia ja vaihdoimme kuulumisia Skypen välityksellä, mikäli internetyhteys sattui toimimaan valtameren tuolla puolen. Nyt tietokoneella syntyy toisenlaista tekstiä ja olemme hengessä mukana tälläkin kertaa, mutta ainakin minun täytyy myöntää, etten oikein saa selvää täysin vieraan aihepiirin tieteellisestä tekstistä englanniksi. Laurille pisteet, että on kahlannut koko gradun kannesta kanteen. 

Voi sitä riemastuksen määrää, kun löysin neulekopasta Muita ihania -sukan ja kaapista napattiin räsymatolle kuvattavaksi myös viime talven tuotoksia. Jotakin minulle tutumpaa aineistoa siis. 

Onkohan kukaan tutkinut, onko rakkaus emaliastioihin perinnöllistä? Tai hedelmähulluus, teeintoilu, marimekkoilu entä näpertelytaipumus? Hmm... löytyisikö jokin yhdistävä tekijä? Väittäisin, että kasvuympäristöllä on vaikutusta. 

Ikkunan takana avautuu mäntymetsikkö kuin taulu. Minulle tuli tuolla korkeuksissa puiden latvojen yllä kotoisa olo. Tuskin maltoin lähteä kotiin. 

Korean tuliainen muuntui lampun varjostimeksi.

Tämä nuoren parin suloinen koti on rakennettu kahden ihmisen mieltymyksiä noudattaen. Matkat maailmalla näkyvät pienissä yksityiskohdissa ja kodin tunnelmassa. Oman lapsensa osalta on hauska seurata, miten jotkin asiat ovat seuranneet jo pitkään mukana ja miten siihen on sopuisasti sulautunut uusia elementtejä matkan varrelta.

Perulaiset värikylläiset pussukat ovat aarteita.

Viidakkotunnelmaa

   

Unisieppari a'la Tuija

Loppuun vielä Helmi -laulu, johon päättyköön tämä helmikuu.

Helmi

hymykuoppa ja tähtisilmät

multa huoleni veivät

ei kai niitä voinut ollakaan

onpahan vaan riemu ja rieha

ja tyttöni pieni ja sievä

ei aikuisilla aavistusta

ole aikeistasi noista

ne punovat vaan omia juoniaan

älä huoli moisista laiskoista isoista

jotka antavat ajan mennä menojaan

                      on naurussasi taikaa

                      anna vain sen raikaa

                      hyvän mielen aina aikaan saat

                      ja kun suureksi kasvat

                      tiedän että jaksat

                      aina elämää rakastaa

on elosi totta

jokaiselta minuutilta

ja oletkin aivan oikeassa

kun katsot sitä kulmiesi alta

se näyttää yhä hauskemmalta

hymykuoppa ja tähtisilmät

multa huoleni veivät

ei kai niitä voinut ollakaan

onpahan vaan riemu ja rieha

ja tyttöni pieni ja sievä

                      on naurussasi taikaa

                      anna vain sen raikaa

                      hyvän mielen aina aikaan saat

                      ja kun suureksi kasvat

                      tiedän että jaksat

                      aina elämää rakastaa

                                                -  Laurin laulu Helmille 1991 -

                                               

                                 

Helmin 25 -vuotispotretti. 

                      

              Sydämelliset kiitokset ja iloa kevääseen! Tuija ja Lauri

Talvitunnelmaa

Luminen kattaus yläpihan huvimajassa. Tervetuloa!

Tänään auringon säteet lämmittivät ensimmäistä kertaa tätä lumista maisemaa. Näin olin tuntevinani nenänpäässäni. Aiemminkin auringonsäteet ovat ajoittain pilkahdelleet, mutta nyt oli kevättä ilmassa. Verannalla olis tarjennut vaikka teetä juoda, toppatakissa. Jääpuikot räystäillä olivat miltei melkein sulamaisillaan, jos lujasti uskon. Eikös ollut vakuuttavasti ilmaistu?

Otin kaiken ilon irti tästä satunnaisesta valoilmiöstä, kun kerran oli mahdollista ulkoilla kameran kanssa ja ilman. Nämä kuvat yläpihalla olen kyllä rehellisyyden nimissä napannut viime viikolla puhelimella hetkestä innostuneena. Tämänpäiväiset "oikeat kuvat" lymyilevät kameran muistikortilla. 

Puuterilunta on tupruttanut lisää aimo nietokset. Jännittävää nähdä, missä vaiheessa on maata jälleen näkyvissä. Mielessä kytee jo suunnitelmia kevättä ajatellen. Jospa tänä kesänä kesvimaalla kasvaisi muutakin kuin rikkaruohoja (kauniita) ja kasvihuoneessa pari kituliasta, mutta maukasta tomaattia. Viime vuonna laiskuus tällä saralla oli tietoinen valinta kaiken hässäkän keskellä. Elämä on valintoja täynnä. 

Asioita voi lähestyä monin tavoin. Minun ei tarvitse imuroida, koska tohtori kielsi sen. Liikkua pitää, nostella ei saa, venyttely on hyväksi. Valikoin kaikki itseäni piristävät ja innostavat asiat. 

Te, jotka olette pidempään blogitekstejäni seuranneet tiedätte minun olevan innostuva, kekseliäs ja luova. Normaalitilanteessa myös vikkelä voitaisiin lisätä listaan. Mutkana matkassa on, että moni innostus edellyttää tällä hetkellä apua muulta perheeltä. Eipä sillä, etteivätkö he auttaisi mielellään, mutta joskus ideani ovat heistä ihan järjettömiä. Siinä sitä suostuttelua piisaakin. 

Pidän tätä hetkellisesti palautuvaa inspiraation virtaa paranemisen merkkinä. Vaikea vain on muistaa olla nostamatta edes parin kilon appelsiinipussia. Pelakuuruukkujen siirtäminen paikasta toiseen palautti mieleeni tosiasiat. Sohvien paikkaa olisi kuitenkin (taas!, jos muilta kysytään) vaihdettava mahdollisimman nopeasti. Minulla on idea tai no parikin... Niistä lisää sitten, kun saan suostuteltua joko lukulomalaisen tai perheen vahvimman toteuttamaan toiveeni, koska tästä en selviä edes poppakonsteillani. 

Viimeiseksi tämä viherrystä pursuava kuva, koska toiveikas mieli on miellyttävämpi seuralainen kuin mutrusuu ja paha mieli. Vai mitä mieltä sinä olet? Olisi hauska kommenteista lukea, mitä sinä saat blogistani vai saatko mitään irti? 

Kirjautuneiden lukijoiden määrä on taas kasvanut, mikä ilahduttaa kuin auringonpaiste. Tottahan toki teitä anonyymejäkin siellä ruudun takana on aikamoinen joukko. Kiitos kaikille tasapuolisesti!


Hilpein helmikuisin terveisin Tuija

Oksien takana pilkottaa hiekkarantahaaveeni. 

Herkkää kauneutta

            
Onni on menneessä
Onni on tässä
Onni on huomisen hämärässä

               Tuulikinpäivätoivotuksin Tuikku

Romuromantiikkaa

Simon & Garfunkel soi taustalla tämän tekstin syntyessä. Linkistä klikkaamalla pääset nostalgisiin tunnelmiini. 

Aurinkohuone, joksi ensimmäistä Laurin rakentamaa kasvihuonettamme nimitän, on nykyisin inspiraatiotilani näperryksille ja väkerryksille. Joku saattaisi sanoa sitä romuvarastoksi. Minä puolestani näen sen mahdollisuuksien aarreaittana, jossa luovuus saa puhjeta loistoonsa. 

Kevään tullen aurinko lämmittää tilan ihanan kesäiseksi, vaikka ulkona olisi vielä lunta maassa. Riippumatolle on omat koukkunsa ja voi, miten siihen oikaistessa päiväunoset tai unelmointi maistuvat makeilta. 

Joutilaisuus virittää mielen uusien ajatuskulkujen temmellyskentäksi. Säiden riipimä harmaa puu ja ruosteen pilkuttama metalli ovat hurmaavia valkeaksi maalattua lautaseinää vasten, minun silmissäni. Eiliset auringonsäteet saivat minut metsästämään niitä, mutta aavistuksen myöhästyin. Löysin muuta piristävää.

Siniharmaa airo rapistuneine maaleineen on mitä mainioin verhotanko tai ihan mitä vain siihen nyt innostunkaan ripustamaan. Piikkilankakieppi puolestaan on löytö takapihan sammaleisen kannon kupeesta. Lapsuudessa tuollaiseen tuli revittyä erinäisiä äidin vaivalla ompelemia vaatteita ja polven arvista osa taitaa olla perua noilta ajoilta, jolloin en onneksi osannut nolostua hameen helman alta paljastuneista klohmuista.

Kiihtyvä maailma, josta Koiviston Riikka syksyisellä luennollaan otsikolla Sinä riität puhui, mennä viuhtoo eteenpäin siihen malliin, että suosittelen välillä pysähtymään tuijottelemaan tähtitaivasta talvi-iltana tai viimeistään kevään tullen kuuntelemaan muuttolintujen liverrystä. 

Mieluiten heti tässä ja nyt klikkaa The Sound Of Silence -biisi soimaan. Sulje silmäsi ja nauti!

Kokka kohti kevättä! Tuija

Ruusunnuppu tyttöni mun

Mummin murut Kukkialla

Olen söpö nöpönenä.

"Mummii!"

Isosiskon upouusi potkukelkka

Hei!

Ensimmäinen kesä keinutellen

Tyttöset

Pienen isosiskon ristiäisasu

Kummitäti johdattaa sillan yli

Mansikkatytöt

Yläkerran portinvartija

Kolakyyti oli ihanaa!

Me kaks

Suihkukaappi-ihanuus

Pullantuoksuinen lapsuus

Unelmatytöt

Kaksikymmentäviisi vuotta ja yksitoista päivää sitten esikoisestamme tuli isosisko ja meistä kahden lapsen vanhemmat. Kaupunkikodistamme oli lyhyt matka sairaalaan, jonne helmikuisen illan saunamatka vaihtui. Kyynelsilmin jouduin jäämään tarkkailtavaksi maha-asukin potkittua vinhasti kalvoihin reiän, joka oli alkanut tihkua lapsivettä. Laskettuun aikaan oli vielä aikaa parisen viikkoa. Olisipa ollut askelmittari, kun ravasin sairaalan portaita ja päätin, että nyt on synnytyksen aika. Luomumenetelmäni tehosi ja sain viimein topakalta osastonhoitajalta käskyn kutsua isänkin paikalle siirtyäksemme synnytyssaliin, mutta voi kuinka kaukana se puhelinautomaatti tuntuikaan olevan. Sain vain parkaistua, että tule jo! Maratonini alkoi olla jo loppusuoralla, kun huokaisin Laurin saapuessa saliin tuekseni. Yks kaks ihmeteltävänämme oli pienen pieni tyttönen, jonka nimeä nuori kätilö ihasteli päiviteltyään ensin synnytyksen vauhtia. Hyvä, että ehti laittaa käsineet käteensä. 

Vietimme edellisen vauvanodotuskesän Kukkia -järven rannalla vuokramökillä luonnonläheisyydestä nauttien. Heti kevään tullen pakkasimme kimpsut ja kampsut viikonloppuvisiiteille samoihin maisemiin, jossa minä viihdyin lasten kanssa syyskuulle asti. 

Kaupunkikotiin palatessa  meille virisi ajatus muuttamisesta omakotitaloon. Kävimme paria katsomassakin, mutta ilmoitus otsikolla Kartanoromantiikka Längelmäveden tuntumassa sai meidät liikkeelle. Sillä tiellä olemme. 

Aika on kiitänyt järkyttävää vauhtia. Tein valokuvista näyttelyn vaatekaapin oveen ja kuvasin kuvat, jotka kertovat omaa tarinaansa elämänvaiheesta tässä kodissa ensin kahden ja saman tien kolmannen pikkuisen kanssa. 

Elämä oli täynnä tapahtumia. Aina oli joku paikka remontissa tai työn alla. Kuvista päätellen lapsilla oli hauskaa tämän Huvikumpumeiningin keskellä. Pulla ja sämpylät tuoksuivat, kitara soi, pihalla oli paljon kivaa puuhaa ja parvekkeen tikkaitakin oli kätevä kiivetä, kun avain oli unohtunut sisälle ja ovi pysyi tiukasti säpissä. Oma-aloitteisuutta osoittivat näin esikoululainen ja ekaluokkalainen viettäessään iltapäivää kahden kotona. 

Isovanhemmat olivat usein apuna joko lastenhoidossa tai kunnostustöissä. Mummikin selvisi alkujärkytyksestä, kun selvisi, että meille sentään tuli vesi kraanasta ja viemärikin oli, niin ja sisävessa.

Voi sitä onnenpäivää, kun pikkukuistin suihkukaappi oli valmiina käyttöön. Pihasaunalla oli siihen asti pärjätty, vaikka siellä veti hurjanlaisesti lattianrajassa. Vauvanamme nostettiin lauteille, jotka olivat Laurin ensimmäinen korjaustoimenpide muuttomme jälkeen. Ilo ja into korvasivat monta ei niin nykyajan kriteerit täyttävää asuinolosuhdetta. Valitsemamme elämänmuoto on kasvattanut meitä ihmisinä ja lapset siinä ohessa myös. Juuret ja siivet...

Ruusunnuppu tyttöni mun, mun on ikävä luokses sun...

        Onnellista juhlapäivää Sointu Ruusu Helinä! 

                          Onnentoivotuksin Kotiväki

Laurin laulu lapselleen helmikuussa 1996