Alkukuussa arvailin kauanko pelargoniani pärjäävät pihapöydillä. Eilen ennakoin ja nostin ne saunakamarin suojiin viileältä yöilmalta. Onneksi, koska aamu valkeni huurteisena ja kylmyys nipisti nenän päästä ensimmäisen kerran.
Ihmettelen, miten kuukausi saattoi hujahtaa vauhdilla. Olihan siinä yhtä sun toista tuulen tuiverrusta. T-huoneellani olen askarrellut, suunnitellut ja valmistellut. Pikkuruisia villasukkia on viittä vaille valmiina jo muutamat.
Kesäkamarille heitimme hyvästit haikein mielin, vaikka talvikamarikin mieluinen unimiljöö on. Samos -muistoni karttuivat kesällä taas yhdellä pikkupaatilla. Krooninen ikävä Potokakin rannoille kuljeskelemaan ja vuoristoteille ajelemaan on osa elämääni. Matkoilta tallennetuista kuvista saan hyvän mielen. Niitä katsellen palaan hetken tunnelmaan, tuoksuihin ja äänimaisemaan, joka hivelee tinnittävää korvaani.
Kiikkustuolissa on ilo neuloa kerros tai pari omiin ajatuksiin vaipuen. Voisinpa käpertyä talviunille ja herätä kevään tullen uuteen kasvukauteen. Haikeilu on osa minua ja siinä on jotain todella kaunista ja hyvää, armollista. Villa Iiris näyttää yli 100 vuotiaan viisaudella, että hötkyillä ei parane. Asia kerrallaan hyvä tulee.
Kotimme on elänyt monen monituista vaihetta matkassamme mukana. On pysyvää ja muuntautumiskykyistä samalla tontilla. Vanhan talon tunnelma on kuin lämmin halaus. Muistan elävästi, kuinka tänne muutettuamme koin tulleeni Kotiin.
Oletko sinä kokenut vastaavaa?
Nostalgia-ajatuksin, Tuija alias tuikku
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti