Punamullatuissa pihataloissamme on sata vuotta sitten ollut elämää. Tiedä häntä millaista. Liekö palvelusväki asustanut Punalassa, joka mitä ilmeisimmin on rakennettu jo 1800 -luvun loppupuolella.
Saunan seinän takana on ollut pakari. Olisipa tuo leivinuuni tallella. Onneksi kummassakin piharakennuksessa on piiput ja suurin osa tulisijoista tallella toisin kuin päätalossa, jonka toinen savupiippu on pistetty maan tasalle 70 -luvun uudistusinnon kourissa. Pakkasen kiristellessä otettaan minä ikävöin salin komeaa kaakeliuunia, jonka lämmössä olisi ihana nautiskella talvisin tulen loimusta. Ei ole paljon järki pakottanut päätä, kun sekä ylä- että alakerran uunit on moukaroitu palasiksi ja ainakin osin haudattu takapihan metsikköön. Sirpaleita on tullut vastaan säännöllisesti.
Yksi suurimmista iloista on laittaa tulet jäljellä oleviin tulisijoihin ja ihailla liekkien loimotusta luukkujen kipinäristikon takana. Keittiön puuliesi on arkemme sankari. Ilman sitä elämä olisi monin verroin tylsempää. Keittiöjakkara sen edustalla olisi varmaankin punaisen maton paikka, jos lempipaikkani pitäisi nimetä. Lämpimämpiin vuodenaikoihin muitakin varteenotettavia vaihtoehtoja on sekä sisällä että ulkosalla moneen makuun.
105 vuotta sitten silloinen Einola oli valmistumassa. Teleporttaisin itseni mieluusti kurkistamaan sen aikaiseen miljööseen. Onneksi minua on suotu hyvällä mielikuvituksella niin pystyn kuvittelemaan talon tunnelman ja värimaailman löytyneistä tapetin riekaleista.
Eriskummalliselta tuntuu, että miltei puolet elämästämme on jo vierähtänyt tällä mäennyppylällä. Näin väitän, koska auton navigaattori kertoo korkeuden meren pinnasta. Kalenterimerkinnät ja valokuvat puolestaan kertovat ajan kulusta pikkulapsiperhearjesta mummolaksi.
Lista tehdyistä remonteista, kohennuksista ja purkuhommista venyisi huikeaksi mittaamattoman arvokkaasta työstä, jonka olemme tehneet vaaliessamme sydämestämme tätä rakasta kotimiljöötämme.
Vanhaa taloa asuttaessa käy niin, että asumus opettaa yhtä sun toista elämästä. Minulla on vahva tunne, että Villa Iiris valitsi juuri meidät eikä toisin päin. Yhteiselo jatkukoon onnellisten tähtien alla kohti tuntematonta tulevaa.
Toiveikkain tunnelmin, Tuija
Olipa kiva lukea hiukan tilanne historiasta. Voin kuvitella miten ihanaa on viritellä talviaamuna tulet tuohon puuhellaan! Tuo Einola-nimi rupesi kiinnostamaan, sillä tätini sukunimi on Einola. Liekö jotain sukuyhteyksiä, vai onko talon nimi peräisin ensimmäisen asukkaan etunimestä? Nyt on pakko kysyä missä päin Suomea asut?
VastaaPoistaKiitos Kristiina kommentistasi! Kiinteistön rakennuttaja oli nimeltään Pyhälä, mutta etunimeltään Eino, jos oikein muistan. Tuosta juontaa juurensa Einola, jolla tätä paikkaa nimitettiin seurakunnan hallinnoidessa kiinteistöjä. Tampereelta oli tuo ihminen, joka tänne teetti kesähuvilan ja toisenkin tuonne järven puolelle Längelmäveden rannalle. Miljöömme historia kiehtoo minua.
PoistaHyvää talven aikaa Ahvenanmaalle! Terveisin Tuija
Hiukan tuota arvelinkin että etunimen mukaan tilan nimi tullut. Tuntui kuitenkin mielenkiintoiselta että voisi olla samaa sukua.
PoistaOlisipa ollutkin hauska sattuma, jos olisimme löytäneet tuollaisen yhteyden. Tätisi sukunimi ei taida olla kovin yleinen. Sunnintai-illan terveisin Tuija
PoistaKuvasi ovat kuin satukirjasta <3
VastaaPoistaLuin juuri Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinat - sarjan, sen perusteella pystyn hyvin kuvittelemaan, millaista pihapiirissäsi on ollut elää ja asua :)
Hyvää vuoden jatkoa sinulle, CC
Kiitos Celia! Täytynee itsekin tutustua tuohon kirjasarjaan, johon tyttäreni uppoutunut myös. Nyt sataa lotisee vaihteeksi. Eriskummallinen talvi... paukkupakkasista nolla-asteisiin.
PoistaTammikuisin terveisin Tuija
Niin peri suomalainen talvinäkymä. Tähtitaivaskin oikein loistaa kuvista.
VastaaPoistaKiitos, niin on! Maaseudun rauhaa. Tähtien tuiketta sinulle! Terveisin Tuija
Poista