Ylipitkä talvien talvi alkaa näyttää menneen talven lumilta. Viimeinkin! Kuvakirjastoni sen todistaa. Inspiraatio on ollut kateissa. Kevät on antanut odotuttaa itseään. Jokaisen valon pilkahduksen olen toivonut tuovan Neiti Kevään näille main. Toissa päivänä yllätyksekseni näin lumikinoksen vierellä pienoisen sinivuokon nupun sinnittelemässä kohti illan viimeisiä auringon säteitä. Siinä se oli: kevään airut, jonka näkeminen sai ilon läikähtämään sisuksissani.
Pääsiäisen aikaan saimme maistiaisen keväästä, kun Turun lomasella sää helli talven nuuduttamaa mieltäni. Lukemattomat askeleet kuivilla kaduilla tuntuivat mahtavilta. Kotiin palatessa rakas rastaamme Toivo tervehti pihakuusen latvasta laulaen sulosäveliään.
Pihamaalla ja metsikössä tuoksuu kevät. Syreenit pullistelevat silmujaan ja tulppaanien sipuleista ainakin osa puskee esiin väri-ilotteluaan jonakin kauniina kevätpäivänä. Ruusupensaan alla piilee onnen hileet sanotaan tuossa taustalla soivassa laulussa, pihakoivukin siinä mainitaan. Pieni sydän.... kuinka paljon mahtuu pieneen sydämeen, pieneen sydämeen, rakkautta, kaipuuta, kuinka mahtuu tähän pieneen sydämeen suuri maailma, koko planeetta...
Kevätillan ajatuksiin, Tuija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti