Villa Iiris 30 vuotta

Villa Iiris est.1919

Eilinen marraskuinen lauantaipäivä oli Villa Iiriksen 30 -vuotispäivä. Juhlan kunniaksi aurinkokin saapui säteineen syleilemään vuonna 1919 valmistuneen huvilamme alkuperäistä tummanpunaista saumapeltikattoa ja Uulan pellavaöljymaalilla lämpimän keltaisen sävyn saaneita ulkoseiniä. 

Kipaisin vikkelään pihalle nauttimaan valosta ja kotimme kutsuvasta tunnelmasta, joka viehättää päivä päivältä enemmän ja enemmän. Johtunee siitä, että työelämän jälkeinen aika häämöttää tulevaisuudessa vajaan tuhannen päivän päässä. Tässä ja nyt on elämä, mutta haaveilu ja unelmat ovat merkittävä osa tapaamme olla osa tämän kiinteistön sukupolvien ketjua. 

 

Yksi pitkäaikainen haaveeni toteutui syyskaudella, kun vihdosta viimein löysimme molempia miellyttävän sähkölieden tuulettimineen. Kriteerinä oli sama värisävy kuin rakkaassa Misan Heta -puuliedessämme, joka on kotimme sydän. Pala palalta keittiömme sai uudistuneen ilmeen. Ensin purettiin ja raivattiin, sitten rakennettiin ja samalla ideoitiin. Yhteinen visio selkeni ja kirkastui. Bauhausin vedinlokerikosta löytämämme siniharmaat posliininupit saavat joka kerta niihin tarttuessani hymyn huulille. Tyttären sanat: "Onpa kodikasta!" osoittivat, että olemme onnistuneet luomaan tunnelman, jota tavoittelimme. 

Lapsuudesta asti olen nauttinut leipomisesta. Onneksi sain kokeilla jo aivan pikkuisena taitojani. Joskus saattoi jopa tulla jotain syöntikelpoista luovuuden vimmassani. Tänään iski rahkapullan himo, vaikka tiedänkin mahanpurujen olevan taattu. On se sen arvoista! 

Liesituulettimesta huolimatta kodissa tuoksuu nyt uunituore pulla, mikä herättää hyviä muistoja sekä oman äidin keittiöstä että meidän muuntautumiskykyisen köökkimme historiasta. Vinot pinot on erilaisia leipomuksia syntynyt meidän hallinnoimalla 30 -vuotiskaudella. 

Eilen mietiskelin, että saattaa olla niin, että tämän talon haltijoina olemme tallanneet tällä tontilla pisimmän ajan. Mitähän aiemmat asukkaat tuumaisivat, jos näkisivät Einolansa vuonna 2026? Kerran tutkailin vanhoja uutisia ja löysin artikkelin Adolf Palosta, jossa kerrottiin hänen rakkaudestaan luontoon: puihin, kasveihin ja lintuihin. Se on ainakin asia, joka yhdistäisi meitä. 

Villa Iiris ei ole koskaan ollut pelkkä rakennus. Se on ollut turvasatama, elämäntapa ja paikka, jossa on hyvä hengittää. Nyt kun talo on jo ylittänyt sadan vuoden rajapyykin ja me olemme saaneet kutsua sitä kodiksemme kolmen vuosikymmenen ajan, olo on ennen kaikkea kiitollinen. Vanhan hirsihuvilan kunnostaminen ja elämä maaseudun rauhassa on vaatinut ripauksen hullunrohkeutta, kekseliäisyyttä ja ennen kaikkea pitkäjänteisyyttä.

Kiitos Villa Iiris näistä kolmestakymmenestä vuodesta – ja kiitos teille kaikille, jotka olette kulkeneet mukanamme täällä blogin puolella. Tarina jatkuu!

Nostalgisin miettein, Tuija