Simon & Garfunkel soi taustalla tämän tekstin syntyessä. Linkistä klikkaamalla pääset nostalgisiin tunnelmiini.
Aurinkohuone, joksi ensimmäistä Laurin rakentamaa kasvihuonettamme nimitän, on nykyisin inspiraatiotilani näperryksille ja väkerryksille. Joku saattaisi sanoa sitä romuvarastoksi. Minä puolestani näen sen mahdollisuuksien aarreaittana, jossa luovuus saa puhjeta loistoonsa.
Kevään tullen aurinko lämmittää tilan ihanan kesäiseksi, vaikka ulkona olisi vielä lunta maassa. Riippumatolle on omat koukkunsa ja voi, miten siihen oikaistessa päiväunoset tai unelmointi maistuvat makeilta.
Joutilaisuus virittää mielen uusien ajatuskulkujen temmellyskentäksi. Säiden riipimä harmaa puu ja ruosteen pilkuttama metalli ovat hurmaavia valkeaksi maalattua lautaseinää vasten, minun silmissäni. Eiliset auringonsäteet saivat minut metsästämään niitä, mutta aavistuksen myöhästyin. Löysin muuta piristävää.
Siniharmaa airo rapistuneine maaleineen on mitä mainioin verhotanko tai ihan mitä vain siihen nyt innostunkaan ripustamaan. Piikkilankakieppi puolestaan on löytö takapihan sammaleisen kannon kupeesta. Lapsuudessa tuollaiseen tuli revittyä erinäisiä äidin vaivalla ompelemia vaatteita ja polven arvista osa taitaa olla perua noilta ajoilta, jolloin en onneksi osannut nolostua hameen helman alta paljastuneista klohmuista.
Kiihtyvä maailma, josta Koiviston Riikka syksyisellä luennollaan otsikolla Sinä riität puhui, mennä viuhtoo eteenpäin siihen malliin, että suosittelen välillä pysähtymään tuijottelemaan tähtitaivasta talvi-iltana tai viimeistään kevään tullen kuuntelemaan muuttolintujen liverrystä.
Mieluiten heti tässä ja nyt klikkaa The Sound Of Silence -biisi soimaan. Sulje silmäsi ja nauti!
Kokka kohti kevättä! Tuija
