Näytetään tekstit, joissa on tunniste Villa Iiriksen talvi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Villa Iiriksen talvi. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 6. tammikuuta 2021

Loppiainen






Raikkaalla ilmalla on inspiraatiota herättelevä vaikutus.









Marraskuusta asti olen mietiskellyt kesäpation virittelyä glögihetkeen. Valonauha ja pari kulahtanutta lasilyhtyä kynttilöineen kaipasivat seurakseen vain pehmeän lumihunnun. Tämän, kun täydentäisin lampaan taljoilla, kuumalla glögikannulla, pipareilla ja suloisilla mukeilla niin olisipa viehättävää. Seurakin olisi suotavaa. Puitteet ovat siis kunnossa seuraavaa joulun aikaa varten. 

Piparitaikinaa ei tällä kertaa tullut syötyä kokonaan, mutta ei myöskään leivottua. Minäpä näppäränä naisena pakastin sen ensi vuoteen tai siis se lopulta jäätyi lasiverannalla. Minun tehtäväni on vain siirtää se pakastimeen. Uskoisin sen olevan aivan kelvollista 10 kuukauden kuluttua, jos kerrankin olisin ajoissa kaulimeni kanssa. Vielä voisin pienen palan nakertaa taikinasta, koska se on jouluherkkuni nro 1. 

Kuusesta riisuin ensin punaiset, sitten vielä pallotkin ja lopulta jäljelle jäi vain pari koristetta ja tähti sekä Airamin valot. Lattialle rapisee neulasia, mutta en millään malta sammuttaa kynttilöiden loistetta vielä. Viikon voisin nautiskella jouluisesta tunnelmasta. Onneksi kuusi neulasineen on syrjässä kulkureiteiltlämme. Keittiön pikkukuuset ovat puolestaan tapansa mukaan alkaneet versomaan uusia kerkkiä. Ne napsin teeheni mausteeksi. 

Loppiaisillan terveisin tuikku, koska valoa ei voi koskaan olla liikaa


 

tiistai 23. helmikuuta 2016

Talvitunnelmaa

Luminen kattaus yläpihan huvimajassa. Tervetuloa!















Tänään auringon säteet lämmittivät ensimmäistä kertaa tätä lumista maisemaa. Näin olin tuntevinani nenänpäässäni. Aiemminkin auringonsäteet ovat ajoittain pilkahdelleet, mutta nyt oli kevättä ilmassa. Verannalla olis tarjennut vaikka teetä juoda, toppatakissa. Jääpuikot räystäillä olivat miltei melkein sulamaisillaan, jos lujasti uskon. Eikös ollut vakuuttavasti ilmaistu?

Otin kaiken ilon irti tästä satunnaisesta valoilmiöstä, kun kerran oli mahdollista ulkoilla kameran kanssa ja ilman. Nämä kuvat yläpihalla olen kyllä rehellisyyden nimissä napannut viime viikolla puhelimella hetkestä innostuneena. Tämänpäiväiset "oikeat kuvat" lymyilevät kameran muistikortilla. 

Puuterilunta on tupruttanut lisää aimo nietokset. Jännittävää nähdä, missä vaiheessa on maata jälleen näkyvissä. Mielessä kytee jo suunnitelmia kevättä ajatellen. Jospa tänä kesänä kesvimaalla kasvaisi muutakin kuin rikkaruohoja (kauniita) ja kasvihuoneessa pari kituliasta, mutta maukasta tomaattia. Viime vuonna laiskuus tällä saralla oli tietoinen valinta kaiken hässäkän keskellä. Elämä on valintoja täynnä. 

Asioita voi lähestyä monin tavoin. Minun ei tarvitse imuroida, koska tohtori kielsi sen. Liikkua pitää, nostella ei saa, venyttely on hyväksi. Valikoin kaikki itseäni piristävät ja innostavat asiat. 

Te, jotka olette pidempään blogitekstejäni seuranneet tiedätte minun olevan innostuva, kekseliäs ja luova. Normaalitilanteessa myös vikkelä voitaisiin lisätä listaan. Mutkana matkassa on, että moni innostus edellyttää tällä hetkellä apua muulta perheeltä. Eipä sillä, etteivätkö he auttaisi mielellään, mutta joskus ideani ovat heistä ihan järjettömiä. Siinä sitä suostuttelua piisaakin. 

Pidän tätä hetkellisesti palautuvaa inspiraation virtaa paranemisen merkkinä. Vaikea vain on muistaa olla nostamatta edes parin kilon appelsiinipussia. Pelakuuruukkujen siirtäminen paikasta toiseen palautti mieleeni tosiasiat. Sohvien paikkaa olisi kuitenkin (taas!, jos muilta kysytään) vaihdettava mahdollisimman nopeasti. Minulla on idea tai no parikin... Niistä lisää sitten, kun saan suostuteltua joko lukulomalaisen tai perheen vahvimman toteuttamaan toiveeni, koska tästä en selviä edes poppakonsteillani. 

Viimeiseksi tämä viherrystä pursuava kuva, koska toiveikas mieli on miellyttävämpi seuralainen kuin mutrusuu ja paha mieli. Vai mitä mieltä sinä olet? Olisi hauska kommenteista lukea, mitä sinä saat blogistani vai saatko mitään irti? 

Kirjautuneiden lukijoiden määrä on taas kasvanut, mikä ilahduttaa kuin auringonpaiste. Tottahan toki teitä anonyymejäkin siellä ruudun takana on aikamoinen joukko. Kiitos kaikille tasapuolisesti!


Hilpein helmikuisin terveisin Tuija




Oksien takana pilkottaa hiekkarantahaaveeni. 

torstai 18. helmikuuta 2016

Romuromantiikkaa



























Simon & Garfunkel soi taustalla tämän tekstin syntyessä. Linkistä klikkaamalla pääset nostalgisiin tunnelmiini. 

Aurinkohuone, joksi ensimmäistä Laurin rakentamaa kasvihuonettamme nimitän, on nykyisin inspiraatiotilani näperryksille ja väkerryksille. Joku saattaisi sanoa sitä romuvarastoksi. Minä puolestani näen sen mahdollisuuksien aarreaittana, jossa luovuus saa puhjeta loistoonsa. 

Kevään tullen aurinko lämmittää tilan ihanan kesäiseksi, vaikka ulkona olisi vielä lunta maassa. Riippumatolle on omat koukkunsa ja voi, miten siihen oikaistessa päiväunoset tai unelmointi maistuvat makeilta. 

Joutilaisuus virittää mielen uusien ajatuskulkujen temmellyskentäksi. Säiden riipimä harmaa puu ja ruosteen pilkuttama metalli ovat hurmaavia valkeaksi maalattua lautaseinää vasten, minun silmissäni. Eiliset auringonsäteet saivat minut metsästämään niitä, mutta aavistuksen myöhästyin. Löysin muuta piristävää.

Siniharmaa airo rapistuneine maaleineen on mitä mainioin verhotanko tai ihan mitä vain siihen nyt innostunkaan ripustamaan. Piikkilankakieppi puolestaan on löytö takapihan sammaleisen kannon kupeesta. Lapsuudessa tuollaiseen tuli revittyä erinäisiä äidin vaivalla ompelemia vaatteita ja polven arvista osa taitaa olla perua noilta ajoilta, jolloin en onneksi osannut nolostua hameen helman alta paljastuneista klohmuista.

Kiihtyvä maailma, josta Koiviston Riikka syksyisellä luennollaan otsikolla Sinä riität puhui, mennä viuhtoo eteenpäin siihen malliin, että suosittelen välillä pysähtymään tuijottelemaan tähtitaivasta talvi-iltana tai viimeistään kevään tullen kuuntelemaan muuttolintujen liverrystä. 

Mieluiten heti tässä ja nyt klikkaa The Sound Of Silence -biisi soimaan. Sulje silmäsi ja nauti!


Kokka kohti kevättä! Tuija







tiistai 16. helmikuuta 2016

Ruusunnuppu tyttöni mun

Mummin murut Kukkialla



Olen söpö nöpönenä.


"Mummii!"
Isosiskon upouusi potkukelkka



Hei!


Ensimmäinen kesä keinutellen
Tyttöset



Pienen isosiskon ristiäisasu


Kummitäti johdattaa sillan yli
Mansikkatytöt

Yläkerran portinvartija




Kolakyyti oli ihanaa!



Me kaks
Suihkukaappi-ihanuus




Pullantuoksuinen lapsuus


Unelmatytöt





Kaksikymmentäviisi vuotta ja yksitoista päivää sitten esikoisestamme tuli isosisko ja meistä kahden lapsen vanhemmat. Kaupunkikodistamme oli lyhyt matka sairaalaan, jonne helmikuisen illan saunamatka vaihtui. Kyynelsilmin jouduin jäämään tarkkailtavaksi maha-asukin potkittua vinhasti kalvoihin reiän, joka oli alkanut tihkua lapsivettä. Laskettuun aikaan oli vielä aikaa parisen viikkoa. Olisipa ollut askelmittari, kun ravasin sairaalan portaita ja päätin, että nyt on synnytyksen aika. Luomumenetelmäni tehosi ja sain viimein topakalta osastonhoitajalta käskyn kutsua isänkin paikalle siirtyäksemme synnytyssaliin, mutta voi kuinka kaukana se puhelinautomaatti tuntuikaan olevan. Sain vain parkaistua, että tule jo! Maratonini alkoi olla jo loppusuoralla, kun huokaisin Laurin saapuessa saliin tuekseni. Yks kaks ihmeteltävänämme oli pienen pieni tyttönen, jonka nimeä nuori kätilö ihasteli päiviteltyään ensin synnytyksen vauhtia. Hyvä, että ehti laittaa käsineet käteensä. 

Vietimme edellisen vauvanodotuskesän Kukkia -järven rannalla vuokramökillä luonnonläheisyydestä nauttien. Heti kevään tullen pakkasimme kimpsut ja kampsut viikonloppuvisiiteille samoihin maisemiin, jossa minä viihdyin lasten kanssa syyskuulle asti. 

Kaupunkikotiin palatessa  meille virisi ajatus muuttamisesta omakotitaloon. Kävimme paria katsomassakin, mutta ilmoitus otsikolla Kartanoromantiikka Längelmäveden tuntumassa sai meidät liikkeelle. Sillä tiellä olemme. 

Aika on kiitänyt järkyttävää vauhtia. Tein valokuvista näyttelyn vaatekaapin oveen ja kuvasin kuvat, jotka kertovat omaa tarinaansa elämänvaiheesta tässä kodissa ensin kahden ja saman tien kolmannen pikkuisen kanssa. 

Elämä oli täynnä tapahtumia. Aina oli joku paikka remontissa tai työn alla. Kuvista päätellen lapsilla oli hauskaa tämän Huvikumpumeiningin keskellä. Pulla ja sämpylät tuoksuivat, kitara soi, pihalla oli paljon kivaa puuhaa ja parvekkeen tikkaitakin oli kätevä kiivetä, kun avain oli unohtunut sisälle ja ovi pysyi tiukasti säpissä. Oma-aloitteisuutta osoittivat näin esikoululainen ja ekaluokkalainen viettäessään iltapäivää kahden kotona. 

Isovanhemmat olivat usein apuna joko lastenhoidossa tai kunnostustöissä. Mummikin selvisi alkujärkytyksestä, kun selvisi, että meille sentään tuli vesi kraanasta ja viemärikin oli, niin ja sisävessa.




Voi sitä onnenpäivää, kun pikkukuistin suihkukaappi oli valmiina käyttöön. Pihasaunalla oli siihen asti pärjätty, vaikka siellä veti hurjanlaisesti lattianrajassa. Vauvanamme nostettiin lauteille, jotka olivat Laurin ensimmäinen korjaustoimenpide muuttomme jälkeen. Ilo ja into korvasivat monta ei niin nykyajan kriteerit täyttävää asuinolosuhdetta. Valitsemamme elämänmuoto on kasvattanut meitä ihmisinä ja lapset siinä ohessa myös. Juuret ja siivet...

Ruusunnuppu tyttöni mun, mun on ikävä luokses sun...

        Onnellista juhlapäivää Sointu Ruusu Helinä! 

                          Onnentoivotuksin Kotiväki


Laurin laulu lapselleen helmikuussa 1996


sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Ystävänpäivätervehdys






                                 Metsä on ystäväni. 

Aamuinen virkistävä kävely lumisten puiden alla nosti mieleeni lapsuuden hauskoja muistoja pitkistä hiihtoretkistä umpihangessa kohti määränpäätä, joka sijaitsi jossakin tiettömien taipaleiden takana Saukoniemenkulmilla. 

Nykyajan lapsia tuskin päästettäisiin sivakoimaan perämetsien keskelle keskenään. Isoa mäkeä laskettiin kunnes alkoi ilta hämärtymään ja oli pakko lähteä kotia kohti. Varusteina oli verkkarit, kotokutoiset pitkät villaiset hiihtosukat ja villapusero. Hankikantosilla vauhti oli hurja. Ihme, ettei pahempia haavereita sattunut. 

Kommelukset sattuivat yleensä lähimetsissä. Onnistuin katkaisemaan upouudet vaaleansiniset Karhuni peltoaukealla, jossa en huomannut ylittäväni ojaa höpöttäessäni vilkkaita ajatuksenjuoksujani innokkaalle hiihtokaverilleni, Ritva-äidille. Hiihtokisat oli tulossa ja uusia en siihen hätään saanut. Milläköhän kiisin voittoon? Sitä en muista. Olin miltei yhtä taitava katkomaan suksiani kuin isäni lapsuudessaan. Minä jätin kuitenkin laskematta navetan katolta suksilla. Salpietarisäkillä se sujui riittävän lennokkaasti.

Yksi hiihtoloma meni piloille kaaduttuani takaraivolleni tuttuakin tutummassa Kotiniemen mäessä, jossa oli vähän myös pojille näytettävä taitojaan. Aivotärähdystä podin mamman ja papan sohvalla heidän katsellessaan talon ainoasta töllöttimestä joitain kisoja. Ilmankos kisa-allergiani on parantumaton. Huuto ja melske aiheuttaa päänsärkyä edelleen.

Hiljaksiin leijailevat hiutaleet saivat nostalgian väristyksiä aikaan. Jos tämä tekstini tavoittaa jonkun lapsuudenaikaisen ystäväni, jotka olivat pääasiassa naapurin poikia, niin olisi hupaisaa kuulla, mitä teille kuuluu. Mikä kumma sen mäen nimi oli? 

Mistähän nämä nyt putkahtivat mieleeni pyörimään? Olisikohan tuo oikutteleva iskiashermo saanut muistelemaan menneitä sattumuksia, joiden merkit tuntuvat kehossani. 

Meillä on tapana usein sunnuntain pitkällä aamiaisella syödä joku herkku  ja niin teinkin eilen yllätykseksi oman variaationi mokkapaloista. Estetiikaltaan sydänleivos ei ole kaikkein kauneimmasta päästä, mutta espressolla maustettu kuorrute, nams!

Talviajatuksin ystävänpäivän iltaan, Tuija



lauantai 13. helmikuuta 2016

Kuppi teetä ja sympatiaa








Rakas, ikivanha matkan varrella kärsinyt teekuppini oli vahingossa päätynyt astianpesukoneeseen. Korjausliimaus oli pettänyt niin, ettei vesi pysynyt enää sisällä. Vieläkään en raaskinut heittää lempikuppiani roskiin vaan keksin näppäränä ihmisenä laittaa sisälle tyhjän rahkapurkin, joka estetiikallaan ei silmiä hivele. Piilotin muovisen rumuuden lehtirullilla, joiden tekoon jäin aivan koukkuun. 

Purkin pohjalle asettelin kastelemiani kukkasienen paloja, joihon sujautin mustikanvarpuja ja tulppaanit. Rullilla kehystin asetelman. Kukat oli loppua kesken inspiraationi. Nyt on juuri oikea aika asetella varpuja ja oksia veteen tuomaan vihreyttä ja lupausta saapuvasta keväästä. 

Keskiviikon kauppalistalta unohdin herneet ja auringonkukan siemenet, joita olisi mukava laittaa versomaan vihreää syötävää. Joko teidän ikkunalaudoilla vihertää? Pelargoniat puskevat uutta kasvustoa ennen näkemättömän tarmokkaasti. 

Kuppi kamomillateetä maistunee lauantaisaunan jälkeen. 

Hyvää ystävänpäivän aattoa! Tuija