Vuodet, vuodenajat, kuukaudet, päivät, aamut, illat, hetket, tuokiot ovat kuluneet sukkelaan sen jälkeen, kun tästä pihatiestä tuli kotitiemme. Tänä päivänä on tasan 25 vuotta, kun hilasimme viimeisimmän muuttokuorman Tampereelta Rautatienkadun kerrostalokodistamme tälle tontille.
Perheelle saatiin sijattua yläkertaan nukkumasija meidän vanhempien parivuoteeseen. Uni maittoi uuden kodin hiljaisuudessa. Muistan elävästi vieläkin sen rauhan ja tunteen, kun olimme tulleet Kotiin, me ja kaksi lastamme.
Mietiskelin tuota muistoani, kun kuuntelin Hyvän mielen koti -kirjaa, jossa kirjailija Maaretta Tukiainen toteaa kuinka koti voi valita asujansa. Siltä minusta on tuntunut ensisilmäyksestä asti.
Tämä itsenäisyyspäivää edeltävä aamu valkeni aurinkoisena. Kodissamme ei taida olla yhtään nurkkaa tai koloa, jolle emme jotakin entrausta olisi matkan varrella tehneet. Tänään jätin nurkissa pyörivät villakoirat huomiotta ja keskityin muisteloihin. Saliremontti vei puoli vuotta, mutta visiomme valmiista oli niin vahva, että jaksoimme puurtaa sen eteen sinnikkäästi kevättalvesta syksyyn asti.
Helmipaneelia on naputeltu paikoilleen satoja metrejä ja maalia on kulunut sammioittain. Tapetoinnin saloihin sukelsimme rohkeasti. Yksi ihanimmista hetkistä oli, kun esikoisen viettäessä hiihtolomaa mummilassa, kunnostimme salaa hänen oman soppensa pikkuisten päiväuniaikoina. Jälkikäteen ajateltuna Villa Iiris on muotoutunut rakkaudella juuri meidän näköiseksi huvilaksi, jossa on vietetty leppoista arkea, ihania juhlia ja myös niitä vähemmän mukavia sairastupapäiviä, puhumattakaan kiukkukihahduksista tai epätoivon säälimättömistä tunnekuohuista.
Kodissamme on monia asioita, jotka ovat kulkeneet matkassamme jo pitkään. Yksi tärkeimmistä on toiveikas ja luottavainen mielentila. Kaikki järjestyy aikanaan tai ainakin kaikesta selviämme, tavalla tai toisella. Sähkökatkot, putkien jäätymiset ja kadonneet tavarat vaikuttavat näin vuosien päästä aika pieniltä hankaluuksilta, vaikka juuri tuolla kyseisellä hetkellä on ollutkin mielessä malttamista. Kieltämättä muutamia painokelvottomia tilanteita on tullut eteen.
Yhteinen arvo- ja ajatusmaailmamme on siivittänyt elämäntapaamme tämän yli satavuotiaan huvilan kanssakulkijoina. Vanhaa taloa asuttaessa on kuunneltava herkin aistein, mitä se kertoo ja toivoo. Täydellisyyden tavoitteluun taipuvaiselle ihmiselle en suosittele ryhtymistä vanhan talon pelastajaksi, paitsi jos on varaa kaiken teettämiseen ammattilaisilla tai jos silloinkaan, koska elämän jäljet ovat osa antiikkisen talon tunnelmaa.
Itse tehdyt remontit ovat syventäneet kiintymystä kiinteistöömme ainakin meidän tapauksessamme. Olemme oppineet valtavasti monia taitoja ja se, jos mikä on mahtavaa. Villa Iiris on avannut meille näkökulmia elämän moninaisuuteen.
Tietoiset valintamme liittyen esimerkiksi radion tai television tuomaan kohinaan ovat yhteneväiset. Onneksi! Uskoisin juuri valitsemamme tavan rajoittaa hälyä ja ylimääräisiä ärsykkeitä luo Villa Iiriksen maagisen tunnelman, josta tyttäremmekin ovat puhuneet kotikotona ollessaan. Täällä kuulemma rauha ottaa otteeseensa. Puulieden kupeessa on ruuhkaa, kun olemme kaikki koolla. Itse koen kotimme kuin turvallisena sylinä, johon käpertyä suojaan maailmalta tai puuhata juuri sitä, mikä itselle tuntuu tarpeelliselta ja merkitykselliseltä.
Neljännesvuosisadan kokemuksella huvilan rouvana voin kertoa, että korkokengille on ollut käyttöä vain juhlien aikaan ja silloinkin olen kiskaissut ne jaloistani heti viimeisten vieraitten lähdettyä. Tärkeintä on, että aina on tarjolla huopatöppösiä ja lämpöisiä villasukkia.
Villa Iiriksen historiassa on tulossa ainutlaatuinen joulu, kun perhekuntamme pienin saapui vanhempineen ottamaan vastaan joulua mummolaan. Toivon kaikenmaailman pöpöjen kiertävän meidät ja rakkaamme kaukaa, jotta saamme viettää perhejoulua pitkän kaavan mukaan luoden elämyksiä pienimmäiselle.
Puhtaalla lumella näkyy paljon eläinten jälkiä ja kohta varmaan tonttujenkin askelia. Kilikellojen kilinää en tosin taida kuulla ennen kuin olen saanut postissa varakojeen lakon tehneen tinnitusmasterini tilalle.
 |
| Photo by Krista Keltanen |
Tiedoksi kaikille asiaa matkan varrella kyselleille, että kyllä, asumme vielä täällä kaukana maaseudulla. pimeän pikkutien varrella pellon laidalla. Mihinkäs ihminen kodistaan lähtisi! Varsinkaan tällaisesta helmestä, jonka olemme pystyneet rakentamaan omin voimin mieleiseksemme. Täältä pyrähtää sukkelaan milloin minnekin ja tänne on aivan yhtä kätevää kurvata halutessaan. Kiitos, kun olet matkassa mukana!
Juhlaillan terveisin Tuija
 |
| Photo by Hanne Manelius |
