Villa Iiriksen syystunnelmat

Taas on aika tuplaikkunoiden. Pinosin alkukesästä tusinan verran talven jäljiltä talteen rapunaluskomeroon, joka on kuin suunniteltu niille. Jokainen ruutu on numeroitu suloisella, vanhanaikaisella kaunokirjoituksella. Lyijykynän jälki on säilynyt hyvänä puupinnalla pokien yläpinnalla. 

Kapusin tutisevalle, anopin vanhalle keittiöjakkaralle kurottuakseni verhotankoihin yläilmoissa. Hellästi keräsin ikivanhat kesäverhomme, jotka ovat jo hiutunutta pitsiä. Asettelin ne säilytyslaatikkoonsa odottamaan ensi kesää, jolloin toimenpide taas toistuu toisin päin. Riisu, pese, ripusta...

Ruokasalin ikkunaruudut nro 1-8 pääsivät kuumalla vedellä pestyinä ja sanomalehdellä kiillotettuina paikoilleen.  Seuraavaksi on vuorossa rakojen tilkitseminen ja paperointi ennen ilmojen viilenemistä. Ylimpien ruutujen ulkopuoli jäi pesemättä, kun en rohjennutkaan keikkua ikkunalaudalla niihin ylettyäkseni. Vielä tulee kauniita päiviä niiden kirkastamiseen pihatikkaiden avulla.

Sohvat saivat yllensä syksyisemmän ilmeen ja kuultavat pellavaverhot suojaavat hämärtyvissä illoissa näkymää. Mårbackani, jotka kesäkuun alussa kävin noutamassa Fiskarsin Ruusupapu -puutarhalta, voivat paremmin kuin hyvin. Salin viileydessä niillä on oivalliset olosuhteet viettää talvikauttaan. 

Puikoilla on ollut jo muutamat pikkuruiset villasukat ja tilauksesta neulon muutamat lisää Turkuun tuliaisiksi. Selkeiden perussukkien neulominen on rentouttavaa ja antoisaa. Lasten sukat valmistuvat suitsait, mikä innostaa heiluttelemaan puikkoja vauhdilla. Pienistä lankakeristä aion sommitella raitasukkia, vaikka niissä päättely onkin tylsin vaihe. Toisaalta palkitsevaa, kun tulee valmista konkreettisesti. 

Kynttilät ja kirjat ovat syksyn merkkejä. Luen tosin ympäri vuoden, aina ja kaikkialla. Lomamatkoilla, kotona, sohvalla, sängyssä, riippumatossa, junassa, ruokaa hämmentäessäni. 

Uni tulee hyvin, kun viimeiseksi lueskelen hetken verran. Jännärit säästän Samoksen aurinkoisiin päiviin, koska syyspimeillä mielikuvitukseni alkaa herkästi laukkaamaan liian villisti.

Millaisia syystapoja sinun kodissasi vaalitaan? Puuliedessä on ollut jo ensimmäiset viileitä aamuja sulostuttaneet tulet. Kynttilä aamiaisella on vielä ollut sytyttämättä. Eiköhän niitäkin tuiki tuonnempana lukuisia. Syyskuun lempeän lämmin sää on tuntunut hyvältä. Talvi, tule maltilla.

Syysillan ajatuksin, Tuija

Toukokuun toinen sunnuntai

Kun minä olin pienen pieni tyttönen niin äitienpäivistä muistan valkovuokkokimput ja koulussa väsätyt kortit sekä pikkulahjat, joiden salassa pitäminen ei lukeutunut vahvuuksiini. "Arvaa äiti, mitä me tänään tehtiin..." alkoi useamman kerran kuulumiseni pinkaistuani koulutaksista keittöön äidin uunituoreiden sämpylöiden äärelle. Tuore, omien lehmien maito maistui juustosämpylän kera makealta. Arjen ilo ja onni!

Pikkukuistin ikkunalla nököttävä patsas sai seurakseen pikkuruisen kimpun ennen äitienpäivävieraiden saapumista. Ihastusta herätti pitsin kuvajainen kaakelilla.

Sitä me sitten pienen ihmisen kanssa kuvailtiin. Ovatkohan nämä niitä hetkiä, jotka tallentuvat mieliimme? Yhteinen kukkatuokio antoi ainakin innoituksen tähän tekstiini. Toivon, että tämänkin ilonhetken muistan vielä äitini iässä. 

"Miksi sinä 'kakkahuonetta' kuvaat?" helähti ihmettely selkäni takaa. "Siksi, kun tämä on yksi toteutunut unelmani", taisi kuulua vastaukseni. Esikoisemme koulun aloitus oli etappi, johon mennessä halusimme saada suihkun ja esteettisen silmäni kriteerit täyttävän toiletin. Siksi se siis kuvattuna kaikkine rosoineen. Mottoni kuuluu: Kokonaisuus ratkaisee! Mutta jäikö mieleen kakka- vai kukkatuokio, se jää nähtäväksi. Olenko kenties se hassu mummi, joka kuvaa jopa vessanpyttyjä. Malttamattomuus itse väsättyjen pakettien kanssa osoittautui kyllä samansuuntaiseksi kuin tällä isoäidillä.

Pari litraa helmenvalkeaa maalia saisi hyvin aikaa kestäneet pinnat raikastumaan jonakin kauniina kesäpäivänä. Samalla lattiaan soisi tulevan jotakin kaunista välimerellistä tunnelmaa luomaan hyvää tunnelmaa.

. 

Äitienpäivän illan tunnelmissa, Tuija alias tuikku

Ps. 1 Synnyinlahjaani pohdin...

Ps.2 Liekö rakkaus kaikkeen kauniiseen...

Koti meidän -blogi 10 vuotta!

                                

                             Kymmenen vuotta bloggarina... 

                                    575 julkaistua postausta

                                       lukemattomia kuvia

                                          tuhansia sanoja

                                            tunnelmia

                                       toteutuneita unelmia

                                               elämyksiä

        

                                    ilahduttaneita kommentteja

                                                 kehuja

                                              kannustusta

                                              sinnikkyyttä

                                                kyyneleitä

                                           tunteiden kirjoa

                                                    iloa

                                                  onnea

                                              kiitollisuutta

                                     

                            

Lasiverannan keinutuolissa olen haudutellut tätä etappia juhlistavaa tekstiä villasukkia neuloessani ja loppujen lopuksi olin vallan unohtaa merkkipäivämme; minun ja Koti meidän -taustajoukkojen aikaansaannoksen. Ilman rakkaitani en ikimaailmassa olisi saanut lähdettyä tälle ikimuistoiselle retkelle blogistaniaan.

Kiitos sinulle, joka olet pysynyt matkassa mukana! Olisi kiva lukea kommenttilaatikosta, millä sanoilla sinä kuvailisit esimerkiksi tuttavallesi tätä blogia. 

Ilon pirskahduksia iltaasi! Onnenhymy huulilla, Tuija alias tuikku
 

Maaliskuu kuvina

Kevättalven paukkupakkaset valkeine hankineen tallentuvat muistoikseni maaliskuisista aamuista vuonna 2023. Kesäaikaan siirtymisessä parasta on taas kerran valon määrän huikea lisääntyminen. Aamuvarhaiset kireät miinusasteet lauhtuivat onnekseni nopeasti auringon saadessa vallan maisemassa. 

Kotikuusen latvassa ei vielä ole livertänyt Toivoksi nimeämämme mustarastas, mutta räystäiltä roikkuvat jääpuikot noroineen lupailevat kevään lähestyvän. Useimmiten lumen hupeneminen hätkähdyttää ja yhtäkkiä takapiha on valtoimenaan sinivuokkoja. Nyt sitä on vielä vaikea uskoa, kun lunta on vielä kahlattavaksi. 

Jos oikein pinnistelen niin voin kuvitella isoimman koivun jo varovaisesti pullistelevan väräillen norkkojaan. Valtavien puiden latvoihin kurkottelu on rauhoittavaa. Nuo jyhkeät puut ovat seisseet sijoillaan jo ikuisuuden. Tuo koivukin on kokenut jos minkämoista vuodenaikaa. Kohta se aloittaa taas  vehreillä lehdillään kukoistuksen kauden. 

Huhtikuu, olet tervetullut!

Aurinkoisen päivän kääntyessä iltaan, Tuija

                                                                                💚

 

Ompelurasiarakkautta

Blogiani vähänkään kauemmin seuranneelle ei tule yllätyksenä, että kädentaidot, puulajit ja niistä erityisesti tuija on lähellä sydäntämme sattuneesta syystä, joka sai alkunsa ensisilmäyksestä Kaustisilla Kalliopaviljongilla joskus kultaisella 80 -luvulla. Tarkkaan ottaen Tuija taisi tuolloin mullistaa yhden nuoren miehen elämänkulun ja myöhemmin olemme huomanneet, että sattumien summa voi olla enemmän kuin osiensa yhteenlaskettu tulos.

Elämässäkin on erilaisia lokeroita ja ulottuvuuksia, joihin tutustutaan pala kerrallaan. Tämä hurmaavista hurmaavin tuijapuinen ompelurasia sai inspiraationsa minun puolihuolimattomasta toteamuksesta, että tuollainen olisi ihana. Siis olihan minulla Jyskin musta halpisversio, joka toimi edelläkävijänä tälle perintökalleudelle. Säilön rakkaaseen rasiaani neulani, lankani ja sakseni sekä napeista kauneimmat, kunhan ehdin ne seuloa jäiseltä T-huoneeltani.

Rasia valmistui pala palalta talven pimeimpien kuukausien aikana. Sinnikästä sanoisin. @kotimeidan -instagram -tili kannattaa ottaa seurantaan, jos herää kiinnostus, miten tällainenkin ainutlaatuinen ihanuus syntyi taitajan käsissä. 

Edellisessä Helmiajatuksia -postauksessani on toisenlainen näkökulma luoviin ratkaisuihin vanhan huvilan vaalijoina. Kädentaidoilla ja kekseliäisyydellä on ollut keskeinen osa tarinassamme tämän antiikkisen hirsihuvilan kunnostamisessa meille mieleiseksi kodiksi, jossa sielu lepää maailman melskeiden keskellä. 

Aurinkoinen aamupäivä tässä tammikuisessa postauksessa vilahtavassa sänkykamarissamme sai hymyn huulille kurkussa tuntuneesta kaktuksesta huolimatta, kun käteeni ilmestyi harmaaseen paperiin kääräisty kirja nimeltään Idylli-Maaseutukoteja. Ahmaisin kirja tarinat oikopäätä ja sen jälkeen jatkoin vielä uinailua päästäkseni lomatunnelmiin. Päässä alkoi pyöriä oma taipaleemme tällä tontilla.

Maalaismaisemissa on meidänkin elonpolkumme saanut aivan uudenlaisia sävyjä verrattuna kaupunkikotiemme kokemuksiin. Villa Iiris herätti meissä tunteita sekä toimintaa, joista on kummunnut monenlaista ihanaa ja tottahan toki myös niitä synkempiäkin sävyjä. Päällimmäisenä koen kiitollisuutta appivanhemmilleni, jotka rohkenivat ryhtyä takaajiksi unelmamme toteuttamiseen ja omille vanhemmilleni avusta jäätyneiden putkien sulatuksessa ja vuotavan katon paikkuussa, puhumattakaan lukemattomista tunneista lastenlasten hoivaamisesta tilanteessa kuin tilanteessa. 

Juuret ja siivet -teemaa sivusin yhdeksän vuotta sitten äitienpäivän kirjoituksessani. Toivon sydämestäni, että tuijan versot ulottuvat perheemme pienimpiimmekin suojaavina ja omanlaisen elämän rakentamisen tukipilareina. Mummolassa luovuus kukkii!

Esikoislapsemme on nyt samanikäinen kuin me tänne muuttaessamme. Niin nuori, mutta samalla kypsä ja aikuinen. Onneksi me uskalsimme tuon ikäisinä kuunnella sydäntemme ääntä ja tehdä valintoja, jotka vaikuttivat meidän elämäämme monin tavoin avartaen ja rikastaen. 

Villa Iiris on antiikkinen hirsihuvila pihapiireineen. Laurin verstas Koti meidän sijaitsee kylätien varressa Punala -nimisessä rakennuksessa, jossa on aikoinaan pidetty kiertokouluakin. Paikkakunnalle muuttanut suurperhe asui sen suojissa 50 -luvun lopulla ja rippikoululaiset ovat siellä nukkuneet kerrossängyissä sekä saunatalon kamareissa, joista toinen oli vielä 60 -luvulla pakari. Siellä on varmasti leivottu tuolloin leipä jos toinenkin nälkäisten suiden ruokkimiseksi. 

Ihmekös tuo, että historian havinasta on siivilöitynyt inspiraatiota meidänkin taipaleellemme tässä kulttuurihistoriallisesti merkittävässä miljöössä. Elämäntapojen kirjo on rikkaus. Onni on jakaa samanlainen arvomaailma elämänkumppanin kanssa ja saada jättää merkkinsä tämän kiinteistön aikajanaan. Meillä on edessä 27. kesä tällä kylällä. Lista, mitä on saatu aikaan olisi pitkä ja tekemättömien töiden lista miltei samanmoinen, mutta riittävän hyvä on oiva tavoite. Tärkeää on säilyttää tasapaino aherruksen ja vapaa-ajan välillä. 

Juuri nyt on hengähdyshetken paikka. Kunhan kröhä ei ota ylivaltaa niin kaikki olisi ihan ok. Hyvää yötä, kauniita unia!

Tuijan päivän iltaterveisin, nimipäiväsankari

 

Helmiajatuksia

Helmi -sana lukeutuu lempisanoihini itselleni monimerkityksellisenä ja erityislaatuisena. Helmikuu on yksi lempikuukausistani sattuneesta syystä. Äidiksi tulin ensimmäisen kerran paukkupakkasten siivittämänä kolmisenkymmentä vuotta sitten ja toisen kerran muutamaa vuotta myöhemmin talvisissa olosuhteissa silloinkin. Jo lapsuudessani peltojen keskellä metsien siimeksessä nautin talven taittumisesta ja lumihangen jääkiteistä heijastuvista helmistä. Ajankohdassa on lukuisia helmihetkiä tässä ja menneisyydessä. SelIaisia pieniä ja isoja sekä keskikokoisia ja kaikkea siltä väliltä, kirkkaita, himmeitä ja vaaleanpunaiseen taittavia.

Tähän kotiin helmiponttipaneelit ovat kuuluneet huvilan rakennusajoilta lähtien, mitä me ilomielin olemme vaalineet ja kehitelleet kulma kulmalta. Koristelistoitukset ja helmenvaaleat paneeliseinät ovat mieluisat edelleen ja olenkin sanonut, että meillä on ollut taito tehdä remonttia niin, että kotimme vaikuttaa siltä kuin se olisi ollut tällainen aina.  Erityistaito on tehdä valmiiksi vanhanoloista pintaa. Tarkoitus on antaa elämänjälkien tuoda kerroksellisuutta ja aitoutta kokonaisilmeeseen. Tosin tuskin me kovin syvällisiä tänne muuttaessamme ehdimme mietiskellä. Purkamalla vanhojen pintaan esiin ottaminen on ollut huikea taival. Nuoruuden innolla ja villeillä visioilla puskettiin eteenpäin luottaen näkemykseemme, joka on ohjenuoranamme tänäkin päivänä. Vauhti on kylläkin talttunut kummasti joko viisastuttuamme tai uuvahdettuamme. Elämä ei käy tylsäksi, kun on aina jotakin työn alla tai ainakin suunnitelmissa. 

Koti on elämän keskiössä turvasatamana, jossa voimme suunnitella, ideoida, visioida ja unelmoida uusista kirkkaista hetkistä vuosien helminauhaan. Perustin tämän blogin näille kotiajatuksilleni, mutta kuvavirrat sekä sanat ovat lähteneet kulkemaan omia uomiaan näiden kymmenen vuoden aikana. Kokonaisuus ratkaisee on mottomme ja se pätee myös tähän lempipuuhaani, koska puuhasteluahan tämä on. Antoisaa sellaista minulle ja satunnaisille vierailijoille. Inspiraation herätti tämän päivän pari kohtaamista. Kiitos S ja J! 

Valloittava

Ihana

Luova

Lempeä

Auvoisa

Ihmeellinen

Iloinen

Rakas

Inspiroiva

Satumainen

Helmeilevin terveisin! Tuija

 

Joulu mielessä

Maaritin Joulunajan olennaiset -postauksen luettuani jäin miettimään, mikä minulle tuo joulun ja postauksen kysymys: Mitä sinulle kuuluu juuri nyt? herätti huomaamaan, että niinpä niin ... mitä minulle itselleni kuuluu juuri nyt.  Aihe on olennainen, mutta kummallisesti sitä itsensä jättää prioriteettilistansa alkusijoilta hyvinkin helposti. Tosin onhan tässä elämänvaiheessa mahdollista toimia itsekkäästikin, mutta arvostanko esimerkiksi omaa vapaa-aikaani sen ansaitsemalla kunnioituksella vai annanko ajan vain valua läpi sormieni. 

Hyvinvointitekona alkuun laittamani Instagram -tauko on venynyt pidemmäksi kuin uskoin pystyväni. Yli 60 päivää on mennyt kuin siivillä. Vain kaksi kertaa olen ollut hilkulla uppoutua kuvavirtaan. Pystyin pitämään näppini erossa luurista, mistä olen ylpeä. Kymmenen vuotta kuvien selailua ja postailua tulee näinä päivinä muistaakseni täyteen. Irtiottoni juhlistaa siis Instagram -urani merkkipaalua. Nyt en siis voi edes tarkistaa, että muistanko oikein ajankohdan, jolloin tytär opetti minulle IG:n saloja. Ja minähän opin! Nyt on aika herätellä uinuneita taitoja, joista saan uskoakseni enemmän. Ompelutaitoni ovat tallella ja osaan edelleen uppoutua monenlaiseen tekemiseen. Lomilla olen hyväksi havainnut äänettömyys -asetuksen. Ihan kuin aikaa tulisi lisää, kun joka kilkahdus ei keskeytä tekemistä tai ajatuksen juoksua. 

Bazar -kustannukselta taannoin saamani Lucinda Rileyn uutuuskirjat ajattelin säästää joulunpyhien lukumaratoniin. Toisin kävi! Ahmin ne molemmat alta aikayksikön. Tekeillä on oma postauksensa niistä. Kuvat eivät ole onnistuneet toivomallani tavalla, vielä. 

Joulun lähestyminen innostaa ja samaan aikaan jännittää, miten suunnitelmat toteutuvat vai onko taas varauduttuva pikaisiinkin muutoksiin. Elämää, ei sen enempää...

Lempinäkymäni joulun aikaan on salongista saliin avautuvien ovien raosta pilkahteleva oman metsikön joulukuusi. Viime joulun aikaan ihastuin amaryllikseen, jonka sipulin pidin keväästä syksyyn kukkapenkissä ja muistin juuri ennen pakkasia napata sen takaisin sisälle lämpimään. Luulin jo sen saaneen siipeensä, mutta nyt sieltä ruukusta pilkistää pikkuisen vihreää. Täksi jouluksi se tuskin kukoistukseen ehtii, mutta jospa jossakin vaiheessa saan ihailla valkeita kukintoja. 

Jouluisia kattauskuvia katsellessani toiveikkuus valtaa mieleni. Muutama katajanoksa, pellavaiset lautasliinat, valolangat ja jättikävyt ovat valmiina. Lautaset ovat samat sekä arkena että juhlassa. Pienillä somisteilla loihdin juhlavuutta joulupöytäämme. Kauniit lasit toistavat valonsäteet lumoavasti ja peltitarjottimet suojaavat juhlaliinaa. Kuuletko sinäkin jo enkelikellon kilkatuksen? Sydämeeni joulun teen...

Hyvää toista adventtia! Sydämellisin terveisin Tuija

Villa Iiriksen 25. vuosipäivä

Vuodet, vuodenajat, kuukaudet, päivät, aamut, illat, hetket, tuokiot ovat kuluneet sukkelaan sen jälkeen, kun tästä pihatiestä tuli kotitiemme. Tänä päivänä on tasan 25 vuotta, kun hilasimme viimeisimmän muuttokuorman Tampereelta Rautatienkadun kerrostalokodistamme tälle tontille. 

Perheelle saatiin sijattua yläkertaan nukkumasija meidän vanhempien parivuoteeseen. Uni maittoi uuden kodin hiljaisuudessa. Muistan elävästi vieläkin sen rauhan ja tunteen, kun olimme tulleet Kotiin, me ja kaksi lastamme.

Mietiskelin tuota muistoani, kun kuuntelin Hyvän mielen koti -kirjaa, jossa kirjailija Maaretta Tukiainen toteaa kuinka koti voi valita asujansa. Siltä minusta on tuntunut ensisilmäyksestä asti. 

Tämä itsenäisyyspäivää edeltävä aamu valkeni aurinkoisena. Kodissamme ei taida olla yhtään nurkkaa tai koloa, jolle emme jotakin entrausta olisi matkan varrella tehneet. Tänään jätin nurkissa pyörivät villakoirat huomiotta ja keskityin muisteloihin. Saliremontti vei puoli vuotta, mutta visiomme valmiista oli niin vahva,  että jaksoimme puurtaa sen eteen sinnikkäästi kevättalvesta syksyyn asti. 

Helmipaneelia on naputeltu paikoilleen satoja metrejä ja maalia on kulunut sammioittain. Tapetoinnin saloihin sukelsimme rohkeasti. Yksi ihanimmista hetkistä oli, kun esikoisen viettäessä hiihtolomaa mummilassa, kunnostimme salaa hänen oman soppensa pikkuisten päiväuniaikoina. Jälkikäteen ajateltuna Villa Iiris on muotoutunut rakkaudella juuri meidän näköiseksi huvilaksi, jossa on vietetty leppoista arkea, ihania juhlia ja myös niitä vähemmän mukavia sairastupapäiviä, puhumattakaan kiukkukihahduksista tai epätoivon säälimättömistä tunnekuohuista.

Kodissamme on monia asioita, jotka ovat kulkeneet matkassamme jo pitkään. Yksi tärkeimmistä on toiveikas ja luottavainen mielentila. Kaikki järjestyy aikanaan tai ainakin kaikesta  selviämme, tavalla tai toisella. Sähkökatkot, putkien jäätymiset ja kadonneet tavarat vaikuttavat näin vuosien päästä aika pieniltä hankaluuksilta, vaikka juuri tuolla kyseisellä hetkellä on ollutkin mielessä malttamista. Kieltämättä muutamia painokelvottomia tilanteita on tullut eteen. 

Yhteinen arvo- ja ajatusmaailmamme on siivittänyt elämäntapaamme tämän yli satavuotiaan huvilan kanssakulkijoina. Vanhaa taloa asuttaessa on kuunneltava herkin aistein, mitä se kertoo ja toivoo. Täydellisyyden tavoitteluun taipuvaiselle ihmiselle en suosittele ryhtymistä vanhan talon pelastajaksi, paitsi jos on varaa kaiken teettämiseen ammattilaisilla tai jos silloinkaan, koska elämän jäljet ovat osa antiikkisen talon tunnelmaa. 

Itse tehdyt remontit ovat syventäneet kiintymystä kiinteistöömme ainakin meidän tapauksessamme. Olemme oppineet valtavasti monia taitoja ja se, jos mikä on mahtavaa. Villa Iiris on avannut meille näkökulmia elämän moninaisuuteen. 

"Resilienssi on psyykkistä selviytymiskykyä ja joustavuutta. Se auttaa joustamaan, selviytymään ja palautumaan haasteista ja vaikeista tilanteista, sekä tukee uudelleen orientoitumista muutoksissa."

Tietoiset valintamme liittyen esimerkiksi radion tai television tuomaan kohinaan ovat yhteneväiset. Onneksi! Uskoisin juuri valitsemamme tavan rajoittaa hälyä ja ylimääräisiä ärsykkeitä luo Villa Iiriksen maagisen tunnelman, josta tyttäremmekin ovat puhuneet kotikotona ollessaan. Täällä kuulemma rauha ottaa otteeseensa. Puulieden kupeessa on ruuhkaa, kun olemme kaikki koolla. Itse koen kotimme kuin turvallisena sylinä, johon käpertyä suojaan maailmalta tai puuhata juuri sitä, mikä itselle tuntuu tarpeelliselta ja merkitykselliseltä. 

Neljännesvuosisadan kokemuksella huvilan rouvana voin kertoa, että korkokengille on ollut käyttöä vain juhlien aikaan ja silloinkin olen kiskaissut ne jaloistani heti viimeisten vieraitten lähdettyä. Tärkeintä on, että aina on tarjolla huopatöppösiä ja lämpöisiä villasukkia. 

Villa Iiriksen historiassa on tulossa ainutlaatuinen joulu, kun perhekuntamme pienin saapui vanhempineen ottamaan vastaan joulua mummolaan. Toivon kaikenmaailman pöpöjen kiertävän meidät ja rakkaamme kaukaa, jotta saamme viettää perhejoulua pitkän kaavan mukaan luoden elämyksiä pienimmäiselle. 

Puhtaalla lumella näkyy paljon eläinten jälkiä ja kohta varmaan tonttujenkin askelia. Kilikellojen kilinää en tosin taida kuulla ennen kuin olen saanut postissa varakojeen lakon tehneen tinnitusmasterini tilalle. 

Photo by Krista Keltanen

Tiedoksi kaikille asiaa matkan varrella kyselleille, että kyllä, asumme vielä täällä kaukana maaseudulla. pimeän pikkutien varrella pellon laidalla. Mihinkäs ihminen kodistaan lähtisi! Varsinkaan tällaisesta helmestä, jonka olemme pystyneet rakentamaan omin voimin mieleiseksemme. Täältä pyrähtää sukkelaan milloin minnekin ja tänne on aivan yhtä kätevää kurvata halutessaan. Kiitos, kun olet matkassa mukana!

Juhlaillan terveisin Tuija

Photo by Hanne Manelius

Tiedän paikan armahan

Kuunneltuani äänikirjana Hyvän mielen koti -kirjaa kirjailija Maaretta Tukiaisen lukemana avautui uudenlainen näkökulma teemaan, johon olen jo perehtynyt kirjaan aiemmin tutustumalla. Lukijan ääni sopii oivallisesti kirjan sanomaan ja huomaa, että Maaretta lukee tekstiä, joka on tärkeä osa hänen arvomaailmaansa. "Hän uskoo siihen, että itsetuntemus ja omien tarpeiden tunnistaminen auttavat meitä tekemään kodista merkityksellisen paikan, jossa voimme hyvin."

Hyvän mielen koti rakentuu vähitellen omien mieltymysten ja valintojen seurauksena tai näin minä vanhan huvilan haltijana ajattelen. Upouudessa tilassa asumisesta ei minulla olekaan lainkaan kokemusta. Jo nuorena me, jotka olemme nyt Koti meidän -ihmiset, ihastelimme vanhoja rakennuksia aina kulloisellakin kotipaikkakunnallamme. Hämeenlinnassa rakastuimme linnan lähistöllä veden äärellä sijaitseviin kaupunkitaloihin, joiden ikkunoista oli hämärään aikaan kiintoisaa kurkistella sisään ja arvailla keitä siellä asustelee. Unelmoimme tuolloin asuvamme joskus vastaavanlaisessa miljöössä. Tampereen Pyynikillä kävelimme säännöllisesti ensin kahdestaan ja myöhemmin myös lastenvaunuja lykkien kolme vuosikymmentä sitten. Arkkitehtuuria ihastelimme myös keskustan vanhoja kerrostaloja tutkaillen. Jyväskylästä on jäänyt mieleen erinäiset helmet reiteiltä kohti yliopistoa. Puutalojen ikkunoissa on lumoa, johon en kyllästy varmaan ikinä. Nykyäänkin retkillämme katse kiinnittyy vanhoihin, kiehtoviin yksityiskohtiin.

Kaupunki asuinpaikkana osoittautui loppujen lopuksi meille maalta kotoisin oleville liian hektiseksi ympäristöksi. Pikkulapsivaiheessa teimme rohkean päätöksen muuttaessamme maaseudun rauhaan. Kaipasimme tilaa, luontoa ja mahdollisuuden toteuttaa itseämme ja rakentaa unelmiamme todeksi. Juuret ja siivet -postauksessa kuvailen äitienpäivätunnelmia vuosien takaa blogin alkutaipaleella. 

Tämä miljöö rauhallisen kylätien varrella vei sydämemme ensi silmäyksellä harmaatakin harmaampana lokakuisena päivänä ja edelleen sisimmässäni läikähtää, kun käännyn kotipihaan. Huomenna juhlistamme talokauppojemme vuosipäivää. Villa Iiris syntyi sinä päivänä 25 vuotta sitten ja kuopuksemme Iiris Auroora seuraavana kesänä helteisenä heinäkuun aamuyönä. Anekdoottina mainittakoon, että Aurora on aamuruskon jumalatar kreikkalaisessa mytologiassa.

Rakkaat pikkuihmisemme ovat varttuneet nuoriksi aikuisiksi, jotka ovat rakentamassa omannäköistä elämäänsä maailmalla. Koti meidän on osoittautunut oivaksi pesäksi erilaisissa elämänvaiheissa. Suurin osa kotimme kalusteista on asettunut tähän kotiin kuin ne olisivat täällä olleet aina. Tumma puu kalusteissa, vaaleaksi maalattu helmipaneeli, pelargoniat, kyntteliköt ja seesteisyys ovat kotimme kulmakivet unohtamatta väripilkkuja, joilla saamme elävyyttä ja vaihtelua näkymiin. Tekstiilien aito tuntu ja värimaailma ovat merkittäviä tunnelman luojia. Puulietemme on kotimme sydän. 

Koti-iloa on kuulemma kynttilöiden tuoksu ja tulen loimu. Niin minustakin. Aamusella on onni kömpiä alakertaan, jossa on tuli pesässä ja jakkara sen edessä vapaana. Siinä on hyvä viivähtää hetkestä nauttien. Villa Iiris on koti, jossa on luotu muistoja, jotka ovat tallentuneet syvälle sisimpäämme.  

Ihmiset tekevät kodin, mutta Villa Iiris on tehnyt meistä tällaisia kuin me kaksi nyt olemme. Koen löytäneemme merkityksellisyyden valintamme myötä. Nuoruuden into ja uteliaisuus johdatti meidät tänne, mikä on näin neljännesvuosisadan kokemuksella osoittautunut onnenkantamoiseksi. 

Juhlapäivän aattoillan ajatuksin, Tuija

 

Tuokiokuvia vol.3

#villaiirisimpressions

Teetaukoni virittyikin kuvakulmien hahmotteluun, mikä on paras rentoutumiskeino, jonka tiedän tai ainakin se kisaa kärkikahinoissa lukuisten vaihtoehtojen viidakossa. Marraskuinen aurinko vilahti iltapäivästä salin ikkunoista valaisten läikän keittiön lattiaan. Moppi lojuu edelleen seinään nojaten ja lehtikaalit ovat alkaneet kellastua odottaessaan pääsyä jatkokäsittelyyn. Strutsinsulkahuisku näyttää kulahtaneelta, mutta on oivallinen apu kattolamppujen pölyttämiseen. Keittiön välikön propellilamppu levittää kätevästi lämmön ympäri alakertaa. 

Tämä näkymä keittiön saarekkeen ääreltä on mieleinen. Pellavaverhojen lävitse siivilöityvä valo on kuvassa lempeä ja lohdullinen. Marraskuu voi olla myös hurmaava eikä vain pimeyttä tulvillaan. 

Kotimme keittiön kalusteet ovat enimmäkseen kierrätettyjä ja/tai liikuteltavia. Ikivanha kirjoituspöytä, joka Kukkaniityn lumoissa -postauksessa esiintyy, on edelleen juupas-eipäs -mietinnässä. Kaakeleiden kiinnitystä sen pintaan on harkittu tovi jos toinenkin. Sen äärellä olemme jo viettäneet muutamat rattoisat perjantai-illan sushihetket kuunnellen puulieden tulen rätinää. Aiempi saareke odottaa  kohtaloaan tukkien verannan väljän kulkuväylän. Päätöksenteko tai oikeastaan toimeen tarttuminen ei ole onnistunut arjen keskellä. 

Hämärässä ajassa on se hyvä puoli, että nurkkiin kertyviä pölypalleroita ei hevin huomaa. Nekin saavat kyytiä, kun sopiva aika tulee kohdalle. Muistatko Hyvän mielen koti -kirjan, josta olen aiemminkin kirjoittanut? Innostuin kuuntelemaan sitä. Lukijana on kirjan kirjoittanut Maaretta Tukiainen, jonka ääni miellyttää minua kuulijana erityisen paljon. Olen saanut uudenlaisia näkökulmia kirjan sisältöihin kuuntelemalla ja pohtimalla kirjan kysymyksiä oman kodin toimintojen osalta.

Kotoisa koti on jokaiselle meistä omanlaisensa ja hyvä niin. Me viehätyimme tuolloin 25 vuotta sitten talon jykeviin hirsiseiniin. Ihka ensimmäinen "remonttini" muutettuamme oli vetää puukolla kuprulla ollut pinkopahvi halki tuosta alakuvan nurkkauksesta. Sen alta löytyi mitä kaunein hirsisalvos. Tämän tekstin kuvissa se on näkyvissä. Koemme vaaleiden sävyjen ja tumman puun muodostavan harmoniaa kotimme eri tiloihin alkuvuosien värikylläisten vuosien jälkeen. 

Helmipaneelia olemme käyttäneet monessa muussakin huoneessa kuin keittiössä. Se sopii satavuotiaan huvilan henkeen meidän mielestämme ja sehän on tärkeintä, minkä me itse koemme itsellemme sopivaksi. Katot ja lattiat ovat alkuperäisiä. Narina ja klohmut kuuluvat asiaan. Elämänjälkiä saa ja kuuluukin olla ikäneidolla, joka on kokenut yhtä sun toista matkan varrella. 

Puulieden paikalla olleen tulisijan alkuperäinen ulkoasu olisi hauska tietää. Meidän ostamamme Misan Heta -liesi on paras hankintamme samoin kuin saunan valtavalla kivipesällä varustettu Narvi -kiuas. Kumpainenkin tuo arkeemme lämpöä ja hyvää oloa. Monia kummastuttaa se, että valmistamme ruoat pääasiallisesti puuliedellä, joka on hyödyllinen tunnelmanluoja. Lempipaikka meidän perheessä on jakkara sen edustalla.

Aamujen paras hetki on asetella mutteripannu ja maitokattila kuumalle liedelle ja odotella porinan alkua. Oikeasti en ole lainkaan kahvin ystävä, mutta tämä aamurituaali valmistellen isoa kauramaitolattea on tärkeä osa rauhallisia rutiinejani. Aamiaiselle sytytän kynttilän, jonka hehku tuo joka aamuun rauhallisen tuokion omissa mietteissä. 

Tämä viimeisen kuvan tunnelma sopii tähän pyhäinpäivän iltaan. Omistan sen kaikille meidän läheisillemme, jotka ovat mahdollisesti jossakin toisessa ulottuvuudessa tarkkailemassa meidän maanpäällistä kulkuamme. Kiitos, että olit.

Pyhäinpäivän illan ajatuksin, Tuija

Villa Iiris Photography