Syyskesäinen poutapäivä houkutti ruohon leikkuuseen. Ylipitkää nurmea vastaan taistellessa ehdin samalla mietiskellä blogia, elämää ja alkavaa syyskautta.
Maitohorsmat hurmasivat ilta-auringon kajossa, joten välillä oli pidettävä kuvaustauko. Kiehkuraiset haituvat ovat suloisia kuin pikkulapsen kutrit.
Kameran silmään osui tummanvihreä leikkimökki, joka herätti muistoja kuluneilta vuosilta koti-ihmisenä Villa Iiriksen pihapiirissä.
Seitsemäntoista vuotta sitten syyskuun kolmantenatoista päivänä meille kokoontuivat sukulaiset ja ystävät juhlistamaan haikaran piipahduksen tuomaa kuopusta. Silloin olimme saaneet nauttia intiaanikesän helteistä ja juhlapäiväkin helli lempeällä lämmöllään aamusta iltaan asti.
Leikkimökki on ollut ahkeralla käytöllä vuosien mittaan, mutta viime aikoina leikkijöillä on ollut jo ihan muunlaiset puuhat mielessä. Esikoisen sänky on päässyt harson alle päiväunelmointipaikaksi.
Lapsena haaveilin omasta leikkimökistä ja huoneesta. Siksi kaiketi haluan pysäyttää ajan tuossa suloisessa piilopirtissä pihakuusen katveessa kiviaidan vierustalla. Ovatko sinun lapsuudenunelmasi toteutuneet tuolloin tai myöhemmin?
Nostalgisin ajatuksin, Tuija
