Ompelurasiarakkautta

Blogiani vähänkään kauemmin seuranneelle ei tule yllätyksenä, että kädentaidot, puulajit ja niistä erityisesti tuija on lähellä sydäntämme sattuneesta syystä, joka sai alkunsa ensisilmäyksestä Kaustisilla Kalliopaviljongilla joskus kultaisella 80 -luvulla. Tarkkaan ottaen Tuija taisi tuolloin mullistaa yhden nuoren miehen elämänkulun ja myöhemmin olemme huomanneet, että sattumien summa voi olla enemmän kuin osiensa yhteenlaskettu tulos.

Elämässäkin on erilaisia lokeroita ja ulottuvuuksia, joihin tutustutaan pala kerrallaan. Tämä hurmaavista hurmaavin tuijapuinen ompelurasia sai inspiraationsa minun puolihuolimattomasta toteamuksesta, että tuollainen olisi ihana. Siis olihan minulla Jyskin musta halpisversio, joka toimi edelläkävijänä tälle perintökalleudelle. Säilön rakkaaseen rasiaani neulani, lankani ja sakseni sekä napeista kauneimmat, kunhan ehdin ne seuloa jäiseltä T-huoneeltani.

Rasia valmistui pala palalta talven pimeimpien kuukausien aikana. Sinnikästä sanoisin. @kotimeidan -instagram -tili kannattaa ottaa seurantaan, jos herää kiinnostus, miten tällainenkin ainutlaatuinen ihanuus syntyi taitajan käsissä. 

Edellisessä Helmiajatuksia -postauksessani on toisenlainen näkökulma luoviin ratkaisuihin vanhan huvilan vaalijoina. Kädentaidoilla ja kekseliäisyydellä on ollut keskeinen osa tarinassamme tämän antiikkisen hirsihuvilan kunnostamisessa meille mieleiseksi kodiksi, jossa sielu lepää maailman melskeiden keskellä. 

Aurinkoinen aamupäivä tässä tammikuisessa postauksessa vilahtavassa sänkykamarissamme sai hymyn huulille kurkussa tuntuneesta kaktuksesta huolimatta, kun käteeni ilmestyi harmaaseen paperiin kääräisty kirja nimeltään Idylli-Maaseutukoteja. Ahmaisin kirja tarinat oikopäätä ja sen jälkeen jatkoin vielä uinailua päästäkseni lomatunnelmiin. Päässä alkoi pyöriä oma taipaleemme tällä tontilla.

Maalaismaisemissa on meidänkin elonpolkumme saanut aivan uudenlaisia sävyjä verrattuna kaupunkikotiemme kokemuksiin. Villa Iiris herätti meissä tunteita sekä toimintaa, joista on kummunnut monenlaista ihanaa ja tottahan toki myös niitä synkempiäkin sävyjä. Päällimmäisenä koen kiitollisuutta appivanhemmilleni, jotka rohkenivat ryhtyä takaajiksi unelmamme toteuttamiseen ja omille vanhemmilleni avusta jäätyneiden putkien sulatuksessa ja vuotavan katon paikkuussa, puhumattakaan lukemattomista tunneista lastenlasten hoivaamisesta tilanteessa kuin tilanteessa. 

Juuret ja siivet -teemaa sivusin yhdeksän vuotta sitten äitienpäivän kirjoituksessani. Toivon sydämestäni, että tuijan versot ulottuvat perheemme pienimpiimmekin suojaavina ja omanlaisen elämän rakentamisen tukipilareina. Mummolassa luovuus kukkii!

Esikoislapsemme on nyt samanikäinen kuin me tänne muuttaessamme. Niin nuori, mutta samalla kypsä ja aikuinen. Onneksi me uskalsimme tuon ikäisinä kuunnella sydäntemme ääntä ja tehdä valintoja, jotka vaikuttivat meidän elämäämme monin tavoin avartaen ja rikastaen. 

Villa Iiris on antiikkinen hirsihuvila pihapiireineen. Laurin verstas Koti meidän sijaitsee kylätien varressa Punala -nimisessä rakennuksessa, jossa on aikoinaan pidetty kiertokouluakin. Paikkakunnalle muuttanut suurperhe asui sen suojissa 50 -luvun lopulla ja rippikoululaiset ovat siellä nukkuneet kerrossängyissä sekä saunatalon kamareissa, joista toinen oli vielä 60 -luvulla pakari. Siellä on varmasti leivottu tuolloin leipä jos toinenkin nälkäisten suiden ruokkimiseksi. 

Ihmekös tuo, että historian havinasta on siivilöitynyt inspiraatiota meidänkin taipaleellemme tässä kulttuurihistoriallisesti merkittävässä miljöössä. Elämäntapojen kirjo on rikkaus. Onni on jakaa samanlainen arvomaailma elämänkumppanin kanssa ja saada jättää merkkinsä tämän kiinteistön aikajanaan. Meillä on edessä 27. kesä tällä kylällä. Lista, mitä on saatu aikaan olisi pitkä ja tekemättömien töiden lista miltei samanmoinen, mutta riittävän hyvä on oiva tavoite. Tärkeää on säilyttää tasapaino aherruksen ja vapaa-ajan välillä. 

Juuri nyt on hengähdyshetken paikka. Kunhan kröhä ei ota ylivaltaa niin kaikki olisi ihan ok. Hyvää yötä, kauniita unia!

Tuijan päivän iltaterveisin, nimipäiväsankari

 

Korurasia

Te lukijat, jotka seuraatte Koti meidän -tapahtumia joko Facebookissa tai Instagramissa tiedättekin jo, mitä sain lahjaksi tuossa yhtenä iltana. Tottahan toki tiesin, että rasioita on kaikenlaisen muun ohessa tekeillä, mutta ikioma Tuija -rasiani pääsi kuitenkin yllättämään minut täydellisesti. 

Tuijan puuaines on pehmeää, aromaattista ja hyvin lahonkestävää. Toivottavasti minusta inspiraation tuoneena ihmisenä löytyy samoja ominaisuuksia. Tuijat on sypressikasveihin kuuluva havupuusuku. Pehmeä puu on helppoa työstettävää, mutta samalla myös kolhuille altis. 

Iltapäivällä pakkasin koppaani hellästi asetellen uusimman rasiani, pyöröpuikonpäiden telineen ja jo vuosia sitten saamani puikkorasian, jossa säilytän sukkapuikkojani ja isoimmat virkkuukoukkuni. Pihalla pilkisti vielä sopivasti päivän valo ja kirpeä tuulenhenkäys ennusti äskettäin alkanutta lumisadetta, joka hiljalleen leijailee peittämään vihreyden alleen. 

Kamera kaulassa keikkuen asettelin kuvauskohteeni sammalmättäille kohmeisin sormin. Räpsin liudan kuvia, joista illemmalla sisällä kodin lämpimässä valikoin tietokoneen isolta näytöltä sopivimmat tähän tarkoitukseen.

Ikivanhan kiviaidanteen punertuneet lehdet olivat oiva tausta. Pihapiirin kasvit vaikuttivat valmiilta ottamaan talven vastaan. Minäkin vähitellen. 

Uusi lumilapio voisi auttaa asiassa. Jo viime talvena ihastuin Fiskarsin isoon lumilapioon, joka taisi ollakin lumentyönnin, kun tarkemmin muistelen. Sillä saisi oivallisesti parvekkeen puhtaaksi lumimyräkän jäljiltä. 

Kuvaussessioni jatkui sisällä pehmeän villaneuleen suojissa. Korurasia kätkee sisälleen minulle tärkeitä muistoja matkamme varrelta. Näihin en ole tarvinnut suuria seteleitä, eikä Laurikaan sen puoleen. Minusta ei saa tekemälläkään timantti-ihmistä. Nämä edustavat tunnelmia, mielentiloja ja muistoja, joihin saan kosketuksen laittamalla sormuksen sormeeni, pujottamalla riipuksen kaulaani tai vain kurkistalla rasiaan mieleeni palaa monia hyviä hetkiä yhteiseltä taipaleeltamme. Luovuutemme taivaltaa käsi kädessä.

Valkeisiin kiviin on talletettuna Kreikan auringon lempeys. 

Kuvien riipuksen on tehnyt taiteilija Alek Lindus, joka työskentelee Manolateksen vuoristokylässä Samoksen saaren pohjoispuolella. Jos suuntaat kyseiselle saarelle niin tuo kylä puoteineen, jos mikä on käynninarvoinen Loukas Tavernaa unohtamatta.

                                                      Kiitos Lauri!
                                        <3 Tuija
                                        

                   

Terveiset etelän matkalta!

Piipahdimme Suomen eteläkärjessä puunahakumatkalla, josta tuota pikaa oma postaus. Autossa tuoksui puulaji jos toinenkin.

Katse kohti ulappaa ja kauniita unia! Kuulumisiin! Tuija